Ensimmäisessä raskaudessa ei oikein osannut pelätä, ettei kaikki muka olisikaan oikein hyvin. Mieskin suhtautui tyynellä varmuudella, hänestä tuntuu, että kaikki menee hyvin. Nyt epäilyttää tämän kanssa. Vaikka oireita on ja ne ovat selkeitä, toisinaan tuleva menkkamainen selän jomotus saa ensinnä miettimään, että mikähän siellä nyt on vialla. Ei kai tämä mitenkään konkretisoidu ja varmistu tämä sujuminen ja eteneminen ennen kuin pääsee kuulemaan sydänäänet tai näkemään ultrassa, että siellä tosiaan on joku ja vielä hengissä. Siihen asti kai muistamme aina kaikkien vauvaa koskevien tulevaisuudenvisioiden perään lisätä sen "jos kaikki menee hyvin". Jos. Mutta sitten kuitenkaan en jaksa murehtia ilman näkyvää tai selkeää syytä. Toistaiseksi mitään uhkaavaa tai pelottelevaa oiretta mihinkään suuntaan ei ole ollut. Ellei sitten lasketa sitä, että hirvittää ylipäänsä tuo lapsi numero kaksi.

Aina kun alan miettiä elämää kahden lapsen äitinä, ensimmäinen olo on hirvitys. Mitemmää muka jaksan. Emmää varmaan jaksa. Mihin mää ton esikoisen pistän aina siks aikaa, ku huollan vauvaa. Ja toisinpäin. Miten se nyt muka voi luonata, kun kämpässä on silloin luultavasti kaksi kerrosta. Ja vessa tietenkin yläkerrassa. Sellainen pieni kun on ekat kuukaudet koko ajan tissillä ja esikoinen tylsistyy. Olemme suunnitelleet, että kunhan tämä uutinen aikanaan julkaistaan, kysymme sisareltani, josko haluaisi lähteä muutamaksi kuukaudeksi au-pairiksi. Saataisiin se ihan pikkuvauva-aika ohi niin, että varmasti saadaan molemmat lapset huollettua. Mieskään kun ei kovin kauaa pysty kotona olemaan. Huolettaa, sillä edellisestä synnytyksestä toivuin melkoisen hitaasti ja esikoisen tarpeet tuskin kokevat mitään väliaikaista vähenemistä silloin, kun itsellä voimavarat ovat tavallistakin pienemmät.

Kävin tänään pitkästä aikaa lenkillä. On ollut paljon reissaamista ja hirvittävää väsymystä plus märkiä kelejä, joten ulkoilu on jäänyt tosi vähille. Taas huomasin, miten surkea peruskunto minulla on. Ikinä en ole juoksemisesta voinut kuin haaveilla. Hyvä kun tunnin jaksaa pikkuhiljaa vaunujen kanssa köpötellä sykemittarin vahtiessa, etten rasita itseäni liikaa. Pitäisi ihan tosissaan liikkua ja yrittää edes hitusen kasvattaa kuntoa, mutta tänäänkin sain liikkumisesta palkakseni päänsäryn koko illaksi. Ei paljoa motivoi. Toisaalta se kyllä motivoi, kun muistelee, miten totaalisen uuvuttavia synnytyskivut viimeksi olivat. No, lähipäivät menevät pakatessa ja kodin pyörityksessä samanaikaisesti. Tuskin kauppareissuja enempää tulee ulkoiltua. Jos siellä uudessa kodissa sitten. Onhan siellä uusi ympäristö katuineen ja puistoineen tutkittavana.

Joka tapauksessa sellainen riemu ja into on toistaiseksi ollut melko hukassa odotuksesta. Sitä kun kissa vie tietää jo mitä on edessä. Ja laiskalle ja mukavuudenhaluiselle ihmiselle haasteet ja lisätyö eivät ole mitään riemun asioita. Tosin välillä kun melkein kippurassa nauraa esikoisen touhuille, saattaa mielessä häivähtää ajatus, että olispa ihanaa jos näitä olis kaks. Silti, kun suurin huolenaihe on oman jaksamisen rajat ja niiden harmillinen mataluus, sitä väkisinkin suhtautuu skeptisesti kaikkeen siihen, mitä perheenlisäys tuo tullessaan. Esikoinen on vielä ollut melkoisen rauhallinen, harkitseva ja helppo tapaus pikkuvauvasta asti. Se toinen on luultavasti koliikkinen allergikko ja muutenkin tulinen temperamentiltaan. Murphya manaillen...