Aivan järjetön uupumus. Esikoinen heräsi yöllä huutamaan, kun ei ollut vielä maitoaika. Tyyntyi onneksi, mutta äitinsä ei saanut yhtä nopeasti unta. Nukkumaanmeno illallakin oli niin vaikeaa, kun lapsi oli kahdet päikkärit nukukunut. Huusin pojan isän katsomaan hetkeksi lasta, joka tietenkin ulvoi kurkku suorana sen aikaa, että äiti ehti pestä hampaat ja tulla ilman iltapalaa nukkumaan. Uni tuli molemmille onneksi illalla melko nopeasti, mutta uni oli taas katkonaista läpi yön.

Sehän näkyi aamulla. Ekan tunnin ajan olo oli ok, mutta alla piili uupumus. Ja kun lapsi neljättä kertaa meni keittiössä roskiskaapille, niin äitinsä huusi jo kuin hinaaja. Olen niin väsynyt tähän arkeen. Aina kotona. Aina. Jos johonkin mennään, niin lapsi on AINA mukana. Poikkeuksena ehkä joku ihan mun oma kävelylenkki yksin, mutta siis käytännössä olen kotona kautta perheen kanssa AINA! Viikonloppuna käly hoiti poikaa sen aikaa, että käytiin katsomassa vuokra-asuntoja Lontoon seudulla. Se oli NELJÄS kerta kahdestaan sen jälkeen kun lapsi syntyi. Ekan kerran kävimme Jazzeilla jossain typerässä iltatapahtumassa, kun poika oli vähän toista kuukautta. Toinen kerta oli joululomalla kävelylenkki, kun ukki katsoi poikaa ja kolmas kerta oli kesällä, kun vein itkuhälyttimen pikkusiskolle ja käskin ilmoittaa kun lapsi herää. Kuljettiin pihamaalla puolisen tuntia. Tuo lapsi on sentään jo 1v3kk ja risat.

Mulla ei ole mitään harrastuksia, joiden kautta pääsisi ihmisten ilmoille. Ei tasan mitään. Joskus käymme perheen kera kaupungilla, mutta silloinkin mennään lapsen aikataulujen mukaan ja katselen noita samoja naamoja. Ehkä briteistä löytyisi jotain harrastusta ihan oikeasti. Vaikka ihan vaan parin tunnin sosiaalinen meno kerran viikossa. Edes. Nyt vasta alan ymmärtää, miksi jotkut ihmiset arvostavat niin kovasti tuulettumista (vaikka se tarkoittaakin yleensä baarielämää, yms. pöljää.) Minä olen tunkkainen kuin mummolan ullakko. Minulla on kokopäivätyö, josta en saa paljon mitään korvausta ja "vapaa-ajalla" voi koska vaan mies lyödä keittiön oven kiinni ja taas olen töissä. Ei palkkaa, ei todellista vapaa-aikaa. Vaikka lapsen kanssa oleminen onkin usein palkitsevaa ja hienoa, niin 24/7/365 alkaa kyllä pikkuhiljaa maistua puulta. Reissut ja matkat ovat suurimmaksi osaksi rasittavia. Lapsi nukkuu huonosti, vaatii jatkuvaa huoltoa ja rentoutumisesta ei ole tietoakaan.

Pääsisi edes elokuviin oman aviomiehen kanssa. Viimeksi olimme pari viikkoa ennen synnytystä, ja silloinkin kärvistelin puolet ajasta ikävien supistusten kanssa. Olemmekohan miehen kanssa edes leffassa käyneetkään, kuin sen yhden kerran? Eiköhän pikkuhiljaa olisi korkea aika.

Mies tuli päivällä töistä pariksi tunniksi kotiin. Jutteli, laittoi ruokaa ja vaihtoi vaipat. Minä makasin apaattisena ja uupuneena ja yritin puristaa sanallista lupaa olla just niin uupunut kuin olen. Kyllä ne mutat vaimenivat lopulta onneksi. Ja lapsi katseli pitkään telkkaria sohvalta nätisti vieressäni. Nukkui puolentoista tunnin päikkärit kerrankin. Minä puoli tuntia yritin myös unta, mutta en sitten viitsinyt enää. Olisi ollut vittumaista herätä 5min unien jälkeen ja todennäköisyys sille kasvoi koko ajan. Selvisin. Tänään nukkumaan lapsen kanssa samaan aikaan ja toivon, että lapsi heräisi vasta aamumaidolle.

Raskaus varmasti osaltaan väsyttää, mutta suuri syy on myös tässä armottomassa elämäntilanteessa, jossa hengähdystauotkin ovat stressaavia. Ihan vielä en sentään kylvyssä märehdi sitä, että pian taas pitää mennä perheen luo. Mutta se lähenee koko ajan. Tarvitsisin kovasti lomaa. Palkkatyöstäkin saa vapaa-ajan lisäksi lomaa. Minäkin haluaisin. Ja voi olla, että lähden jonnekin viikonloppureissulle vielä ennen kevättä. Kun viikkoja on vielä niin vähän, että saa lentää. Jätän miehet pärjäämään kahdestaan, mikä varmaankin sujuu hyvin. Akkuja kun on pakko ladata myös loppukevättä ja kesää ja syksyä ajatellen. Silloin olen taas totaalisen sidottu pieneen ihmiseen tisseineni. Nyt ehtisi vielä vähän mennä.

Oloraportti: Mikään ruoka ei maita. Jos maha on tyhjä tai liian täynnä, tulee huono olo. Pitää ihan miettimällä miettiä, että mitä tekisi mieli, että tulisi edes jotain syötyä. Kaasuvaivoja on ollut paljon, mutta karppauskin on reissun takia ollut retuperällä. Niskat luultavasti jumissa, sillä muutamana päivänä on päätä särkenyt. Stressiperäistä? Särkylääkkeitä en pariin viikkoon vielä ota, jos ei tule pakkoa. Imetys tuntuu ikävältä ja esikoinen roikkuu jatkuvasti tissillä. Tätäkin kirjoittaessa käynyt pystybaarissa kolme kertaa.