Kuten edellisen viestin kommenteista voi lukea, uutinen on nyt julki lopullisesti. Ukki otti yksinkertaisuudenpoistumisilmoituksen vastaan tyynesti, täti A:n leuka loksahti polviin asti, ku vastasin kysymykseensä "kui sul on noin iso maha", täti I siinä sivussa möllötti, sitte ne repes. Mummu rupes taputtaan, minkä reuman ja halvauksen runtelemilla käsillään pysty. Tällä kertaa kukaan ei tietääkseni järkyttynyt. Ja P, hei, mää tän blogin luodessani mietin, että mitenköhän käy, löytääköhän joku tuttu tän, ku osoiterivi on melkoisen samasta muotista, mitä esikoisen odotusblogi. Nii joo, kaikki tuntemattomat ovat edelleenkin blogiin tervetulleita, vaikka tämä sukulaisinvaasio nyt iskeekin päälle.

Mulle on tässä viikon sisään kirkastunut selkeä ero esikoisen ja tämän odotuksen välillä. Esikoisen aikaan mä olin emotionaalisesti katsoen vain raskaana ja kun synnytyksen aika tuli, niin mä vain synnytin. En synnyttänyt päästäkseni näkemään vauvan, vaan lähinnä siksi, että kun nyt pitää raskauden lopuksi synnyttää. Se ajatus vauvasta oli melkoisen abstrakti ja etäinen sinne asti, kun se pieni oli sylissä ja sittenkin vielä meni aikaa totutella ajatukseen, että meille tuli tämmönen. Oho. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että teknisesti kyllä tiesin, että se vauva on melkoisen iso osa tapahtumia läpi raskauden ja synnytyksen. Ei se vaan sisäistynyt kuin vasta jälkeenpäin täydelleen.

Tällä kertaa tässä vaiheessa välillä ei koko raskautta muista ja sitten kun muistaa, siellä mahassa on ihan konkreettinen pieni vauva. Odotan jo nyt malttamattomana, että pääsen näkemään millainen tyyppi se on ja uskon, että synnytyksessä yksi kantava voima on ajatus siitä, että nyt se vauva on tulossa, synny pieni, synny, mä haluun jo tavata naamakkain. Melkoinen ero edelliseen kertaan verrattuna. Mutta nythän mulla on jo kokemusta siitä, mitä se on kun pieni ruttunaama muuttaa meille. Tietää mitä on tulossa ja mitä tämä raskaus todellakin tarkoittaa.

Muutenkin yritys- ja odotuksen alkuajan vaivannut epäröinti siitä, että mitemmääikinämukapärjään, on alkanut haihtua. Nyt on varmempi olo. Kyllä me pärjätään ja ihan hyvin se menee, vaikka joutuisikin arkirutiinit miettimään uusiksi. Enää ei pelota kahden kanssa pärjääminen. Toisaalta siihen kai on auttanut, kun on seurannut miten nopeasti esikoinen kehittyy, ymmärtää koko ajan paremmin puhetta ja on muutenkin koko ajan isompi poika.