Tätä mää olen odottanu. Ja odottanu. Ja pelänny että tällä kertaa se ei niin meekää. Ja odottanu. Ja vihdoin sen alkaa huomata. Meinaan viime raskaudessa tässä puolenvälin tienoilla ilmeni sama juttu. Iho rasvoittuu hitaammin, hiukset rasvoittuvat hitaammin. Nyt pystyn nukkumaan jopa kaksi yötä hiusten pesujen välillä ja siltikään en näytä siltä, että pesulla ei olla käyty kuukauteen. Iho on paremmassa kunnossa. No, siloinen se ei tule koskaan olemaan, sillä siinä vaiheessa, kun iho lopettaa talitukkeumien laatimisen, se on jo melkoisen rypyssä. Sukuvika.

Mutta on tää ihanaa, ku edes suurinpiirtein nätti iho ei vaadi orjallista joka-aamuista ja -iltaista puhdistusta ja rasvausta ja tasaista kuorintaa ja mitävielä (no en mää oo jaksanutkaan ku suihkussa naaman pestä tänä aikana, ku oon kotona ollu), vaan ikäänkuin ilmaiseksi saa nauttia ihan kivan puhtaasta ihosta. Viime raskauden aikana ihon kunto helpotti niin paljon, etten kokenut enää aivan välttämättömäksi meikata aina kun kotoa poistuin ja, no, siihen tottui. Maailma on tässä äitiyden aikana saanut näpyt todistaa lähestulkoon aina ilman häivytyksiä. (En nyt mene siihen, kuinka vaatetuksellakaan ei enää ole ollut oikein muita kriteereitä kuin mukavuus, tarkoituksenmukaisuus ja puhtaus. Tyyli, siis niin mikä?)

Kun aiemmin ei julkista esiintymistä voinut kuvitellakaan kahden suihkukäynnin jälkeen nukutun yön perästä, nyt voi kolmannenkin (joo välil vähä väsyttää) jälkeen vielä piipahtaa asioilla, jos on tarvis. Hiusten lähtö tuntuu myös hidastuneen, joskin vertailu edelliskertaan on hankalampaa, sillä hiukseni ovat pituudeltaan jo lähes kaksinkertaiset ja siksi vaikuttaa, että irtoavia hiuksia olisi enemmän. Kun viimeksi tuntui, ettei niitä lähde enää yhtään, niin nyt vielä lähtee, mutta ei enää ihan normaalitahtiin. Saas nähdä. Viimeksi synnytyksen jälkeisinä ensimmäisinä kuukausina suunnittelin vakavissani kaljuksi ajelua, sillä se irtoavien hiusten määrä oli aivan raivostuttavan mahdoton. Tällä kertaa hiusten lisääntyneestä pituudesta irtoava hiusmassa lienee suurempi synnytyksen jälkeisissä hormonimyräköissä. Vähän jo hirvittää.

Möykkynen potkii jo ihan jokapäiväisesti. Välillä se elohiirimäinen nyksäyttely suorastaan ärsyttää. Vähän samaan tapaan kun se ärsyttää, kun loppuraskaudesta vauvalla on hikka. Kun sitä hikkaa ei itselläänkään siedä, niin erityisen häiritsevää se on, kun joku hikkaa sisälläni, eikä sille oikein edes voi tehdä mitään. Eilen illalla nukkumaan mennessä totesin, että ei, mahallaan ei enää saa oltua. Vielä jonkun aikaa onnistunee puolimahallaan olo toinen jalka koukussa, mutta jo etukäteen ärsyttää se, kun valittavissa on oikea ja vasen puutuva kylki. Tästä odotuksesta puuttuu se viime kerran malttamaton jännitys kaikkea edessä olevaa uutta kohtaan. Hei, nää on koettu jo. Ja nyt tietää jo etukäteen mikä on rasittavaa. Ihan mahdotonta sellainen odottavan innokas suhtautuminen. Liitoskivut, närästys, levottomat jalat, alituinen pissahätä, mahdoton valasolo, häntäluun kipu... Mahdanko nyt edes kaikkea muistaa. No, tällä kertaa saan sitten varmaan vielä kaupan päälle mojovan turvotuksen, kun viimeksi se oli niin vähäistä. Psykologisesti tällä on tehtävänsä etenkin loppuraskaudesta. Ei sitten yhtään enää kiukuta etukäteen tulevat vaipanvaihdot ja yövalvomiset, kun elo on jo niin tukalaa. Eikä pelota synnytys, kunhan raskaus vaan loppuisi.

Niinpä voisinkin tässä pyrkiä nauttimaan joka päivä siitä, miten vähän tukalaa nyt vasta on. Vaikka taas on nostanut päätään se kauhistus, että miten me pärjätään lasten kanssa täällä kotona, kun vessakin on yläkerrassa.