Eilen tuli se hoitopöytä Ikeasta kotiinkuljetettuna (ja 3 vaahtomuovipatjaa vieraspedeiksi). En vaan malttanut antaa olla laatikossa iltaan asti ja toisaalta liitoskivut eivät antaneet periksi, että olisin laatikon kantanut yläkertaan. Jotenka kokosin hoitopöydän esikoisen "avulla" olohuoneessa. Ei ollut paha homma, kun kyseessä tosiaan oli sellainen kaikkein yksinkertaisin malli. Neljä jalkaa ja kaksi tasoa. Ostimme sellaisia kankaisia säilytyslaatikoita myös, jotka oikeasti kuuluisivat vaatehuoneen tangosta roikuvaan kangaslokerikkoon, mutta olivat muutoin näppärän oloisia. Yllättäen ne oli aivan kuin mitoitettu siihen hoitopöydän alatasolle. Just jämptisti meni. Jee! Ja kun mies ehti töistä kotiin, laitoin sen kantamaan kokonaisuuden portaat ylös ja järjestelin makuuhuonetta jo uuteen uskoon. Käly lupasi varastohyllyn meille, kunhan uusii kevään mittaan vaatekaappinsa säilytysjärjestelmät. Mää oikee odotan jo, että pääsis pesemään ja laittamaan pikkuset vaatteet taas ulottuville. Selvä suunnitelma on jo sille, miten huonekalut tulevat.

Eilen menin alunperin pojan päiväunien aikaan siivoamaan ompelimoa, että sinne mahtuu reilun viikon päästä majoittamaan yhden sukulaisen. Aloittelin vähän jo valmiiksi leikattujen vaippojen ompelua, kun hiukan olin ensin raivannut, mutta sitten iski pakottava inspiraatio pariin helppoon työhön. Päälystin Ikeasta ostetuilla kudotuilla kankailla ensin uusiksi säkkituolityyppisen löysän kuutiotyynyn, jonka funktio olohuoneessa on lähinnä olla jalkapalli. Sen jälkeen jo vuoden uutta päälistä odottanut imetystyyny sai samasta kankaasta fiksumman kuosin. Kumpikin tuote on alunperin jotain halpatuotantoa ja pelkään alituiseen, että milloin hennot kankaat hajoavat ja koti on täynnä pikkuruisia sähköisiä kevyitä muovipalloja. Uudet pääliset antavat lisäturvaa onneksi. Tänään jos suihkun jälkeen kävisi kiinni vaippaurakkaan. Tosin kyseiset vaipat menevät kaverin vauvalle, joka syntynee tämän kuun aikana.

Olen hämmästellyt miten luonnollisena asiana esikoinen on koko ajan pitänyt sitä, että äidin mahassa on vauva. Vähän niinku tyyliin tottakai. Ei siinä ole tuntunut olevan hänestä mitään kummallista. Voikohan tuollainen puolitoistavuotias olla jollain tasolla perillä omasta menneisyydestään ja ajasta kohdussa? Tänään tosin sitten poika pudisti tarmokkaasti päätään, kun kysyin mikä masussa on ja hän vastasi että vauva. Ei osaa sanoa vielä ei, mutta pudistaa päätään hyvin selvästi kyllä. Hassu lapsi.

Liekö sunnuntain jälkikaikuja, mutta eilen tuntui myös häntäluun tienoilla ikään kuin liitosjomotusta ja hassua painetta. Puhumattakaan häpyluun vihlonnoista. Kun ny ei paljoa pahenisi. Tämmöstä sen reilu 4kk vielä jaksaa, mutta olen kuullut kamalammistakin liitoskivuista juttuja.