Vauva oli viime yönä kääntynyt makoilemaan pää alaspäin. Miten mukava juttu. Toki potkut ja liikkeet tavallaan tuntuvat taas hurjemmilta, kun niitä voi koko mahan alalta esitellä, mutta mieluummin niin, kuin hätkähdyttävät vihlovat potkut alaspäin. Saas nähdä monestiko vielä manailen pyöriskelyä. Esikoinen oli rv 28 asti raivotarjonnassa loppuun saakka, mutta tämä toinen ei kyllä ole ihan yhtä rauhallinen tapaus, että saas nähdä.

Minulla on uusi synnytysaiheinen kirja luvun alla nyt taas. Tällä kertaa suomenkielistä tekstiä. Aila Miettinen-Jaakkolan Nainen naiselle - Luonnollinen syntymä. Kirja on julkaistu vuonna 1992, mutta siinä on paljon yhä ajankohtaista tietoa. Erityisesti koen, että ajatus henkisen valmentautumisen tärkeydestä ennakkoon synnytystä varten on hyvin olennaista. Sitä olen tehnyt tavallaan jo vuoden kun esikoisen odotusaikana en osannut valmistautua oikein lainkaan. Neuvolassa ei ohjattu ja opastettu ja itsekseen ei osannut tiedon lähteille päästä. Jotain sentään tiesi jo silloinkin, mutta tietämykseni oli nykyiseen verrattuna ihan hirmuisen pintapuolista. Käsitykseni synnytyksestä ja suhtautumiseni synnytykseen ovat huomattavasti syventyneet ja olen nyt jo tehnyt paljon enemmän ajatustyötä synnytyksen suhteen kuin esikoista odottaessa yhteensä. Tietty silloin oltiin ensimmäistä kertaa asialla, joten ei oikein tiennyt mihin valmistautua. Nyt on yksi kokemus alla, josta ottaa suuntaa ja perspektiiviä.

Vielä on asioita, joissa on työstettävää ja kaksi tärkeintä ovat suhde vauvaan sekä rentoutumisharjoitukset. Koen olevani noin yleisesti varsin hyvä rentoutuja ja olen pienestä pitäen osannut tehokkaasti tietoisesti rentouttaa kroppani. Mielestäni onnistuin siinä edellisessä synnytyksessänikin melkoisen hyvin. Mutta, lapsiperheen arjessa rentoutumisharjoitukset ovat jo pitkään unohtuneet ja jääneet tekemättä ja minulla on aavistuksenomainen tunne harjoittelun tarpeesta. Yksi hyvä tilaisuus rentoutumisharjoituksille ja synnytyksen prosessoinnille on esikoista nukuttaessa. Siihen kun yleensä ei puoli tuntia riitä, mutta panokseksi riittää yleensä se, että pitää kättä silittelyetäisyydellä lapsesta. Rentoutuminen ja keskittyminen itseen, sisäänpäin kääntyminen. Niissä on mietittävää.

Vauvan koen vielä etäisenä. Niin ristiriitaista kuin se ehkä vaikuttaa olevankin tässä potkujen seassa. Koko ihmiselämän synty ja kasvu sisälläni on jotain niiiiiiin käsittämätöntä yhä, että on vaikea sisäistää vauva itsenäisenä olentona. Niin vaivihkaa se on kasvanut ja kehittynyt, niin hiljalleen ovat potkut voimistuneet. Niin nopeasti on unohtunut millainen on vastasyntynyt, vaikka perheeseemme sellainen syntyi vain 1v8kk sitten. Tälläkin hetkellä mahassa myllää melkoisia potkusarjoja. Täytyy muistaa varata aikaa lapsen kuunteluun, hänen kanssaan seurusteluun. Aikaa tunnustella pientä elämää nahan alla. Siellä on ihan oikea ihminen. Pyrkiä kokemaan hänet niin konkreettisena, että syntyy halu tavata hänet silmästä silmään. Että kun on hänen aikansa syntyä, että voisi ottaa avosylin vastaan. Odottaa tapaavansa.  Antaa hänen syntyä. Pystyä ymmärtämään mistä synnytyksessä pohjimmiltaan on kyse ja miten hienoa on päästä tapaamaan se pieni potkiainen pyöriäinen. Olla valmis.

Yksi pelko on. Se on pelko synnytyksen jälkeisestä elämästä. Ei suuri pelko, mutta levottomuus, epävarmuus. Miten arki lähtee rullaamaan kahden kanssa. Miten vähiin käy oma aika, omat mahdollisuudet rentoutua. Mitä sitten kun lasten isälle kohtaa paluu töihin. Miten osaan ja ehdin jakaa riittävästi huomiota kahdelle pienelle ja jääkö itselleni aikaa. Väsynkö paljon. Alanko tiuskia esikoiselle liikaa. Välillä pystyn suhtautumaan luottavaisesti. Kyllä kaikkeen löytyy ratkaisu. Sitten on vain pärjättävä. En minä ole ensimmäinen kahden lapsen äiti, enkä varmasti viimeinen. Hetken totuttelun jälkeen rutiinit löytyvät ja asiat alkavat sujua. Tuskin se on tälläkään kertaa niin hankalaa, kuin mitä pelkään sen olevan. Ja ainahan lopulta vauvavuosi on lyhyt ja lapset kasvavat nopeasti niin suuriksi, että pärjäävät monessa asiassa itse. Silti epävarmuus tulevan elämän todellisesta käytännön luonteesta on jossain taustalla. Toivottavasti löydän luottavaisuutta tulevaa kohtaan, sillä tällainen seikka voi hyvinkin muodostua asiaksi, joka hankaloittaa synnytystä, hidastaa, pitkittää, pysäyttää. Sitä on vaikea tietää ennalta miten paljon tuollainen juuri minun kohdallani voi vaikuttaa.

Olen miettinyt hieman miehen roolia synnytyksessä. Erityisesti kosketusta. Pelkään hieman, että jos hän on huolissaan tai epävarma synnytyksen aikana, että se tarttuu minuun ja harhauttaa keskittymistäni. En haluaisi että hän tällöin yrittäisi auttaa minua millään lailla. Ennemmin toivoisin, että hänen olisi mahdollista koskea rohkaisevasti ja luottavaisena siihen, että minä kyllä pystyn ja kykenen ja että vaikka olisinkin kipeä, ettei se vahingoita. Luulen, että sellaisesta saisin voimaa ja että sillä todella on väliä miten hän tapahtuman kokee. Siksi olen pyytänyt häntä lukemaan lukemiani kirjoja, että hän myös tietäisi enemmän, osaisi paremmin suhtautua ja pystyisi näkemään synnytyksen luonteeltaan luonnollisena tapahtumana. Että hänen läsnäolostaan todella olisi hyötyä tai ainakin vähimmillään että siitä ei olisi haittaa. Onneksi hän on Ina Mayn kirjan jo lähes loppuun lukenut ja suhtautuu mielenkiinnolla synnytykseen. Varmastikin kiinnostusta lisää kotisynnytyssuunnitelma ja siinä se, että ei vain voi ajatella, että mennään sairaalaan ja antaudutaan muiden käsiin. Ehdoton etu olisi, jos mies osaisi synnytyksessä tarkkailla rentoutumiseni astetta ja muistuttaa vaikka hieromalla jos jokin kohta kropassani pyrkii kovasti jännittymään. Emme ole vielä juurikaan puhuneet miehen roolista synnytyksessä. Olen odotellut että hän ehtii lukea ja myös ymmärtää synnytyksen luonnetta hieman paremmin, jotta pohja keskustelulle olisi kypsempi.