Ainakin itselleni toisen lapsen odotus on toistaiseksi ollut melkoisen erilaista kuin esikoisen. Olen tässä jo useamman päivän pyöritellyt näitä eroja päässäni, mutta niiden sanoiksi pukeminen on hankalaa. Yritänpä kuitenkin.

Ensimmäisen lapsen odotusta leimasi uutuus. Koko prosessi oli ensimmäinen laatuaan, kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa, tuntemukset olivat uusia ja kaikki oli mielenkiintoista. Synnytys oli suuri tuntematon, johon ei oikein osannut valmistautua täysillä. Elämä synnytyksen jälkeen oli etukäteen hallittavan tuntuinen ajatustasolla. Vaikka tiesi ja osasi varautua, että tuskin ihan helppoa tulee olemaan, niin ei tuo pelottanut. Eikä se käytännössä mitenkään mahdotonta ollutkaan. Raskausvaivat olivat lievempiä fyysisesti ja olen sellaisessa käsityksessä, että ylipäänsä edellisen raskauden aikana kropassani oli helpompi olla. Optimismi, positiivinen jännitys, innostus, kiinnostus, kiehtominen, pelottomuus... Lähinnä tuontyyppisiä sanoja tulee mieleeni kun muistelen millaisia fiiliksiä esikoisen odotukseen liittyi.

Toinen raskauteni on luonteeltaan melko erilainen. Siinä on enemmän tummia sävyjä. Ensinnäkin lasta alulle saattaessa ei todellakaan ollut sellaista järjetöntä vauvakuumetta, mitä ensimmäisellä kerralla. Järkisyyt ovat olleet suuremmassa roolissa. Sopiva ikäero, ylipäätään se, että isompi perhe olisi toiveissa, mutta ainakaan itse en ole osannut haaveilla sellaisesta pienestä vauvasta. Jos jonkinlainen kuume odotusta odottaessa olikin, niin lähinnä se oli raskaus- ja synnytyskuumetta. Ja nyt on sellainen olo, että jos esikoisen myötä vauvakuume tuli luonnostaan sammutettua, niin tuskinpa tämän kerran jälkeen tulee ainakaan lähivuosina isompaa tarvetta päästä kokemaan raskautta.

Raskaus on ollut raskaampaa tähän mennessä, vaikka mihinkään mahdottomiin mittoihin oireilu ei ole mennyt. Alun pahoinvointi ja ruokahaluttomuus, myöhemmin erityisesti nämä liitoskivut ovat tehneet olemisesta hankalampaa. Supistelee aina vaan ja vatsaa aristaa. Oman haasteensa odotukseen tekee esikoinen, joka vaatii huoltoa ja hoivaa ja jonka tarpeita ei voi jättää huomiotta.

Oman erityisen ongelmansa tässä raskauden lähetessä hiljalleen loppuaan on alkanut muodostaa tuntemukset ajatuksesta synnytyksen jälkeisestä elämästä. Tuntemuksia, joita esikoisen odotuksessa ei kerta kaikkiaan ollut. Kyseessä on käsittääkseni jokseenkin monimutkainen sekoitus, jonka syitä ja seurauksia ja yhteyksiä on välillä vaikea hahmottaa.

Olen viime aikoina alkanut epäillä josko olisi jotain esimasennusta tuloillaan. Ja hyvinkin voi olla. Todennäköisimmin kyse on siitä, että elämä synnytyksen jälkeen huolestuttaa ja pelottaa. Ei niin, etteikö käytännön elämään löytyisi käytännön ratkaisuja vaan ennemminkin niin, että kestääkö polla, hajoaako pää. Mitä jos ei vaan jaksa. Toki varmasti synnytyksen jälkeinen hormonimyräkkä taas ilmenee muutama päivä synnytyksen jälkeen epätoivoisuutena ja kurjuutena, mutta en minä sitä niinkään pelkää vaan sitä, että jos sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Miksi sitten huolettaa jaksaminen? Esikoinen oli melko helppohoitoinen vauva, mutta mitään takeita ei ole, että tämäkin olisi. Ja vaikka olisikin, niin esikoinen ei tuosta tarpeineen mihinkään häviä. On haaste sovittaa molempien lasten tarpeet yhteen kun välillä tuntuu että tuon vajaa kaksivuotiaankin kanssa on hankalaa. Melkoisen varmasti tulossa on myös univelkaa. Esikoisen vanhemmille on hyvä neuvoa, että nuku aina kun vauva nukkuu, mutta neuvo on tehoton jos perheessä on isompi lapsi, joka ei nuku vauvan kanssa samaan tahtiin.

Huoli elämästä vauvan ja taaperon äitinä heijastuu jo nyt parisuhteeseen. Osittain vasta tänään minulle on valjennut se, miksi olen ollut viime aikoina ihan hirveän herkkänä kaikenlaisten signaalien suhteen, mitä miehestä luen ja aistin. Erityisesti kaikki se, minkä koen kertovan siitä miten paljon hän minusta välittää ja paljonko on halukas panostamaan suhteeseemme ja hyvinvointiini. Tänään palaset loksahtelivat paikoilleen ja pääsin hiukan perille mistä tuo herkkyys kumpuaa. Olen kai alitajuisesti ollut huolissani siitä miten paljon voin luottaa miehen haluun ja kykyyn olla tukenani jos se ikävin skenario käy toteen ja en jaksakaan. Onko miehestä siinä tilanteessa minulle apua vai onko hän jopa haitaksi. Kaipaan nyt kovasti todistusta häneltä siitä, että hän haluaa, voi ja pystyy olemaan tukenani. Osoittamalla, että välittää, osoittamalla kiinnostusta, huolehtimalla. Että voin luottaa tukeensa myös sitten kun univelka rassaa, ahdistaa ja on paha olla.

Ajatuksissani eniten huolettaa ensimmäiset kuukaudet, ensimmäinen puoli vuotta. Siis se aika kun vauva on ihan tuore, rytmi muuttuu taajaan ja ylipäänsä opetellaan tuntemaan toisiamme ja elämään uudessa elämäntilanteessa. Luotan siihen, että kun lapset kasvavat, elämä väkisinkin helpottuu.

Muutama päivä sitten kulkiessani ulkona esikoinen rattaissa mieleeni sattui ajatus, jota on vaikea kuvata niin, että mittasuhteensa olisi helppo ymmärtää oikein. Mietin, että jos kävisikin se pahin mahdollinen, että vauva kuolisi synnytyksessä tai pian sen jälkeen, niin totta kai se olisi valtavan surullinen asia, mutta kokisinko kuitenkin jonkinlaista pienenpientä helpotusta siitä, että vielä ei tarvinnutkaan opetella elämään kaksilapsisena perheenä. Jotenkin siihen ajatukseen tiivistyi se olennaisin ero ensimmäisen ja toisen raskauden välillä. Esikoisen odotuksen aikana ajatus vauvan kuolemasta ei tasan olisi aiheuttanut mitään spekulaatiota että tilanteessa saattaisi olla jotain helpottavaa. Se ei vain yksinkertaisesti olisi ollut mahdollista. En kuitenkaan ole katunut tätä raskautta, sillä haluan useamman kuin yhden lapsen. Silläkin uhalla, että tulevaisuus pelottaa, niin minä tämän toisenkin haluan.

Pidän mahdollisena, että huoli tulevasta vaikuttaa synnytykseenkin. Että saattaisin vastustaa synnytysprosessia psyykkisesti koska en uskaltaisi vielä siirtyä elämään synnytyksen jälkeen. Muistan edellisestä synnytyksestäni henkisen sisäisen vastustukseni ponnistusvaiheeseen siirtyessä. Lähdin siihen ihan pikkuhiljaa mukaan, sillä taas mentiin kohti tuntematonta ja uutta tilannetta ja mieluusti tietäisin ennalta mitä tulee tapahtumaan. No, eipä siinä vaihtoehtoja ollut, joten punnersin pojan ulos kuitenkin lopulta.

Jatkamme keskusteluja miehen kanssa. Jospa saisimme oloni luottavaisemmaksi hänen tukeensa. Järjen tasolla meinaan en epäile etteikö hänestä apua voisi olla. Vielä kun tunnepuoli saadaan siitä vakuuttuneeksi. Aion myös paneutua vähemmälle jääneeseen keskittymiseen vauvaan. Yritän herätellä ymmärtämystä sisälläni olevasta ihmisestä ja halua tavata tämä yksilö kasvokkain. Oma lapseni. En ymmärrä miten se on niin vaikeaa käsittää, että tuo mahassa muljaava möykky on ihka oikea ihminen. Ja pitää yrittää hyväksyä se, että tuo synnytyksen jälkeisen masennuksen riski on vain olemassa ja että tiettyä rajaa enempää en pysty sen ehkäisemiseksi tekemään. Lapsi on tulossa. Sitä nyt ei enää peruta. Esikoinen on jo olemassa ja sitä ei mihinkään hävitetä. Ei auta kuin katsoa miten käy.