Tulin tuossa miettineeksi, että voisi kirjata ihan tarkalleen ylös ne "mitättömät" pikkuasiat edellisestä synnytyksestä, joilla kuitenkin oli iso merkitys.

Minulla on enemmän ja vähemmän suurempia ja pienempiä ongelmia uusien sosiaalisten tilanteiden kanssa. Osittain taustalla on käsittääkseni ihan puhtaasti temperamenttipiirteeni, jotka ovat synnynnäisiä ja joita ei käytännössä voi muuttaa. Näihin lukeutuu mm. se, miten reagoi uusiin tilanteisiin. Minä koen uudet tilanteet yleensä epämukavina, toisinaan pelottavina. Etenkin jos koen, että tilanteeseen liittyy jokin sanaton sosiaalinen koodisto, jonka mukaan pitäisi osata toimia (esim. jos soitan terveyskeskukseen, niin kuka siellä vastaa, mitä sille sanotaan, miten paljon sille pitää kertoa, mitä sitten tapahtuu, mitä se kertoo eteenpäin, pitääkö mun sit puhua jollekin toiselle vielä, mitäs jos mä en osaakaan). Sellainen saattaa saada mut melkoisen lukkoon. Toiset ihmiset uivat kuin kalat vedessä missä vaan eteen tulevassa tilanteessa. Minä en ole sellainen. Ja jos joskus jokin tilanne tuntuu ennalta ylipääsemättömän hankalalta, pakottautuminen menemään siihen tilanteeseen ja sen eläminen läpi tuottaa poikkeuksetta ikävät tuntemukset pitkäänkin jälkeenpäin. Vaikka saisin asian hoidettua, ei seurauksena ole helpottuneisuus vaan ahdistus. Joskus tämän suhteen on helpompaa ja joskus hyvinkin vaikeaa. Ulkomailla olo kieliongelmineen tekee lisää hankaluutta kaikkeen. Mies onneksi ymmärtää sen verran, että hoitaa asioita mun puolesta. Soittelee paikkoihin jne. Mutta pienimmillään ongelmia tulee niinkin mitättömän oloisissa tilanteissa kuin että mun on vaikea puhua mitään kälyn miehelle, koska se on ruotsalainen ja sen kanssa pitäisi puhua englanniksi tai ruotsiksi. Englannilla varmaankin pärjäisin periaatteessa ihan hyvin, jos sen ahdistusnamiskan sais hukattua päästä. Vieläkin ikävämpää on se, että esikoisen serkkutytön kanssa en oikein osaa jutella ja ottaa kontaktia kun se tyttö puhuu ruotsia ja suomea sekaisin. Sitä on varmasti vaikea muiden ymmärtää, mutta jopa sen tytön kanssa mulla on hyvin usein pakenemisreaktio päällä ja stressitaso lähtee nousuun jos pitäisi jotain jutella. Ja se likka on vasta kaksivuotias. Kun järjellä miettii moniakin näitä tilanteita, niin eihän mulla olisi mitään syytä reagoida niin voimakkaasti. Vaan kun kuitenkin reagoin. Ja kun tiedän, että jos sitten väkisin pitää, niin se ahdistus ja kurja olo tilanteesta voivat säilyä tuntikaupalla ja vaikeuttaa toimintaa seuraavassa vastaavassa tilanteessa.

Yhdessä vaiheessa elämääni koin asioimisen ihan vain suomalaisessa terveyskeskuksessa niin vaikeaksi jo ajatustasolla, että olin varma, että jos joudun onnettomuuteen ja minun pitäisi vaikka soittaa ambulanssi, niin en kykenisi sitä tekemään. Että niin naurettavaan syyhyn se elämä sitten päättyisi pahimmillaan.

Mutta kuten sanottu, toisinaan ongelma ei ole mitenkään elämää haittaavissa mittasuhteissa. En ole ihan varma millainen systeemi siellä taustalla toimii, mutta joskus on ihan helppoakin soittaa vieraalle ihmiselle ja hoitaa jokin asia. No, ihan helppoa on ehkä vähän liioiteltua. Ainahan se vaatii pohtimista etukäteen, että mitä mää sitten sanon ja jos se onkin joku ikävä ihminen ja jännittää ja niin edelleen. Mutta silloin kun se on helppoa, niin se ikävä osuus on siedettävissä, hallittavissa eikä jää kaivelemaan jälkeenpäin. Ja silloin kun se on vaikeaa, niin sitten se on vaikeaa.

Edellinen synnytykseni tapahtui sairaalassa. Synnytys jo itsessään on tapahtuma, johon liittyy tekijöitä, joihin on vaikea valmistautua etukäteen. Ensinnäkin on yleensä mahdotonta sanoa, että milloin synnytys alkaa.

Sairaala taas on paikka, jolla on erityisesti minulle näiden sosiaalisten tilanteiden ongelmieni takia melkoinen viidakko kaikenlaisia pelottavia lamauttavia juttuja. Syitä tähän ovat mm. vieras ympäristö (vaikka olisi kertaalleen käynyt ennakolta tiloihin tutustumassa), vieraat ihmiset, oma herkkä tila kokiessani jotain aivan uutta, sanattomat koodit ja asenteet, yksityisyyden puute, vieraisilla olon kokemus.

Edellisen synnytykseni ensimmäinen hieman ahdistava tilanne tuli, kun en osannut toimia sairaalalle saapuessa oikein. Minulle oli ihan selvää, että nyt tullaan synnyttämään, mutta en sitten vain tajunnut, että vastaanottavasta kätilöstä asio ei ole ihan niin selkeä, kun supistuksetta vaan marssitaan sisään, joskin ison mahan kanssa. Siinä kohtaa tuli jo olo, että olisi pitänyt osata toimia toisin, että tilanne olisi sujunut hyvin. Olisi pitänyt heti alkuun selittää millä asialla ollaan ja miksi sen sijaan että tietty mennään sisälle suoraan. Olinpas tyhmä.

En uskaltanut kysellä mitään, etten olisi hankala. Ja jos kysyinkin, niin hyvin varovasti. Ettei tuo suurivaltainen kätilö hermostuisi tai harmistuisi. Olin vyöt vatsani ympärillä käyrillä ja kätilöä ei ruvennut kuulumaan, vaikka laite painoi ihoani kipeästi. Kehtasin sitten itse yrittää korjata sen asentoa ja laitehan siitä otti nokkiinsa. Yritin asettaa nappia takaisin iholleni tulleeseen kuoppaan mutta käyrä ei piirtynyt enää nätisti. Olin nolona mokastani kun kätilö tuli takaisin ja joutui vöitä korjailemaan. Tippa laitettiin siksi, että kätilöt sen tomerasti näkivät tarpeelliseksi. En kokenut oikeudekseni vastustaa tai kyseenalaistaa. Oksitosiinilla vauhtia omiin tehottomiin supistuksiini. Kun aine alkoi vaikuttaa, kysyin kätilöltä, että onko näistä supistuksista nyt mihinkään, että kelpaavatko ne nyt heille.

Synnytyksen ollessa käynnissä istuin pers tiukasti kiinni keinutuolissa huoneen nurkassa. Koin sen turvallisimmaksi paikaksi. Sieltä näki kaikki huoneessa liikkujat. Sen sijaan en liikkunut, en ollut pystyasennossa. En kokenut, että minulla olisi sellaiseen oikeutta. Minun pitäisi vieraisilla olla mahdollisimman vähän "isäntäväelle" haitaksi, harmiksi ja häiriöksi. Samasta syystä äänenkäyttöni synnytyksessä oli melkein olematonta. En kokenut turvalliseksi pitää minkäänlaisia mölinöitä ettei kukaan vaan tule siitä huomauttamaan. Samasta syystä en halunnut liikkua typerän näköisesti ettei kukaan tule moittimaan, että teen väärin.

Sängylle siirryin siinä vaiheessa kun sinne patistettiin sisätutkimusta varten. Siinä sitten makasin ja vedin kuuliaisesti ilokaasua niin kauan kun koin siitä olevan apua. Kun supistuskipu yltyi riittävästi, annoin maskin pois ja aloin käyttää ääntäni supistusten aikana. Äänenkäytölleni yksi motivoiva tekijä oli se, että koin velvollisuudekseni raportoida oloani muille. Hoin siis aina supistuksen aikana, että sattuu, sattuu, sattuu. Ilmeisesti vaistomaisesti tuo hokema tuli ulos matalalta, rauhallisesti ja tasaisesti. Vaikka se kumpusi sosiaalisista paineista, niin sillä oli varmasti oma apunsa kivun siedossa. Ja vaikka ympäristö erilaisine tekijöineen lamautti minua kovasti synnytyksen aikana olemasta aktiivinen toimija, rentoutumista he eivät voineet minulta viedä. Enkä kokenut sen suhteen paineitakaan, sillä eihän niitä nyt voisi haitata jos minä makaan ihan hiljaa paikallani. Ei siitä vaan voi olla niille haittaa.

Ponnistusvaiheessa minusta kumpusi alkukantainen ärähtely ja murahtelu. Kun ensimmäisiä kertoja tuo ääni pääsi minusta, koin huolta siitä, että jos nuo perkeleen kiusanhenget (=kätilöt ym. paikallaolijat) sen haluavat kieltää. Olin huojentunut kun eivät siihen sanoneet mitään, sillä koin ääntelyn siinä vaiheessa voimauttavana.

Episiotomian kursiminen kokoon oli ihan pelkkää tuskaa. Koin voimakkaasti niin, että minua yhä vaan kiusataan, nämä ihmiset eivät halua minua päästää ollenkaan helpolla. Vauvaan pystyin kunnolla keskittymään vasta kun pikkuhiljaa yhä enemmän vihollisekseni mieltämäni kätilö poistui paikalta. Lapsen syntyessähän tuo oli pään syntymisen jälkeen komentanut, että nyt ponnistat heti uudestaan tai mää revin tän täältä. Ei mitään selityksiä. Enkä minä uskaltanut niitä kysyä. Vieläkään en tiedä miksi ei olisi voinut odottaa seuraavaa supistusta.

Kun minut vietiin suihkuun ja joku taas ihan vieras ihminen minut sinne auttoi, kysyttiin minulta, että pyörryttääkö. Olo oli heikko, joten myönsin, että vähän. Tämäpä heti ottamaan suihkua ja vääntämään sitä jääkylmälle, että laitetaan herätys. Siinä vaiheessa sitten keräsin sisuni ja tartuin suihkuun ja kielsin. Ainakin kymmenen sekuntia siinä mulkoilimme toisiamme, että kumman tavalla tehdään ja sain periksi. Ajatuksissani kirosin että on se nyt jumankauta kun vieläkin vaan kiusataan, että et varmana mua jäädytä. Sillä adrenaliinikiukulla pyörrytys kyllä hävisi. Tosin sitten kommentoitiin sitä, kun pesin ihan hiuksetkin siellä suihkussa. Ei ilmeisesti olisi saanut, vaikka kukaan ei kieltänytkään. Olisi kai siihenkin pitänyt älytä pyytää lupa.

Jollekin toiselle tuollaisilla asioilla tuskin olisi ollut niin merkitystä. Minulle oli.
Tiettyä vapautumista toki osoitin. Jossain vaiheessa synnytystä vedin selästä avonaisen paidan pois päältäni niin paljon kuin vain sain. Tippakäteen se jäi jumiin, mutta se ei enää haitannut. Minulla on herkkä kaula ja pienikin kosketus saa aikaan kuristumisen tunteen, enkä kestänyt niin kapeakaulaista vaatetta päälläni. Mieluummin olin alasti. Mutta siinä vaiheessa supistuksissa oli niin voimaa, että sosiaalisten paineiden merkitys oli pienentynyt. Ja sen verran monesti oli alapäässä käyty jo ronkkimassa, että mitä siinä nyt nakuilu enää painoi.

Mulle nämä kokemukset ovat tosia. Ja pidän hyvin mahdollisena, että jos olisin huono rentouttamaan kroppaani tai lantioni olisi ahdas tai lapsi huonossa tarjonnassa, niin en yhtään ihmettele jos olisi tullut komplikaatioita ja ehkäpä sektiokin. Onnekseni kroppa hoiti hommansa vaikka psyykkisiä haittoja ihan riittävästi olikin läsnä. Kyllä olisi hienoa jos voisi luottaa siihen, että menisi vain sinne sairaalaan ja kokisi olonsa hyväksi ja turvalliseksi liikkua ja käyttää ääntä supistusten kanssa. Voisi luottaa kätilöjen ottavan omat toiveet huomioon ja keskustelevan ja kuuntelevan, selittävän. Voisi luottaa siihen että itse kokisi turvalliseksi ja hyväksi kysyä kaikkea tyhmääkin. Olisi hienoa jos voisi mennä sinne ja olla niinkuin kotonaan. Mutku ei, ni ei.