Sellaset viitisen viikkoa aikaa vielä kehitellä mielialanvaihteluita ja voi pistää yhä raskauden piikkiin. Pisimmillään. Eilen tuli ihan vaan muutama sellainen just kipee supistus päivän mittaan, mutta ei kovin pahaa. Lievempää ku la. Ja tänään ei vielä tähän mennessä ole sellasta ihmettä näkyny, ku kipee supistus. Että takapakkiapa hyvinkin. Enkä mää oo mitenkään malttamaton eikä mee hermo. Ku eihän tää ny meinaa syntyä ikinä, ni. Kovasti myllää mahassa vaan. No, kasvakoon. Ei se vielä mahdottoman isolta edes tunnu. Jospa osais aatella kuin ihana olis toukovauva, ni menis vähän helpommalla tää loppuhuhtikuu. Viikon verran olin jo että jeejee, synnytys lähestyy ja nyt on ärrinmurrin no lähestyy joo, mutta ihan liian hitaasti.

Eilen käytiin miehen siskon perheen luona viettämässä päivää. Syötiin roskaruokaa ja hyviä korvapuusteja. Lapset leikkivät keskenään ja pääsivät alkuillasta vielä puistoonkin. Oli kiva keväinen ilma ja valoisaa. Kiva kulkea ulkosalla pitkästä aikaa. Tosin vähän rankaksi veti kotimatkaa, kun vauvan pää siellä vissiin painaa hermoja niin, että sisäreisissä tuntuu ikävältä ja kävellessä jalan vieminen eteen ja nostaminen riittävästi joka askeleella muuttuu hieman haasteelliseksi. Huomenna olis hammaslääkäri aikas kaukana. Toivottavasti koivet pelais eestaas.