Meiän mummu oli viimeset vuotensa aika pahasti reuman runnoma. Asui kotonaan melkein loppuun saakka, mutta viimeiset ajat kulki kutakuinkin askel kerrallaan niin raihnasena, ku voi kuvitella. Tossa mietin hetki sitten, että jos mummu viä eläis, ni vaikka otettais kisaa, ni se voittas mut kuitenki raihnasuudessa. Mulla kun on kolotusta ja kankeutta ja kipua ja raihnasuutta lähinnä keskivartalon tienoilla ja lantiolla. Ja vaikka välil mun kävely ei oo ketterää nähnytkään, ni ei se silti nii paha oo ku mitä mummul oli. Mut jos olis ny mahollist ottaa mummun kans juoksukilpailu, ni se pitäis ehdottomasti videoida.

Mut siis raihnasta on meno jo. Toisaalta oon jo aika tympääntyny tähän raskauteen. Mut toisaalta en ihan kamalan tympääntyny uskalla olla. Toi mukula ku voi päättää pysyä tuolla vielä nelisen viikkoa. Ja jos se niin tekee ja mä olisin ny jo ihan hirveen tympiintyny, ni en tiiä olisko se edes mahdollista olla niin tympääntyny, mitä mun pitäis sitte neljän viikon päästä olla. Joku vaisto käskee hidastamaan. Et koita ny viä kestää. Ettei posahda pää.

Ku kyl täs ny viä jotenkuten ton esikoisen kans päivät pärjää. Ja illat voi sit hiljaa rähjät täl toisel kakaral, joka härkäpäisesti ny vaan on naama kohti menosuuntaa tuolla. Mää eilen yritin aina ku se vähänki siä mahas häälähti, ni mennä etukenoon tai jopa kontilleni, mut ei se kauheen kivaa akrobatioimista oo, ku liitokset on kipeet ja joka liikettä pitää miättii ja selkänikamat huutaa jatkuvasti naksauttelua, mitä mää en osaa. Ja eihän se edes meinannu kääntää kylkees siä.

Nyt on muutaman päivän supistellu vähä enempi ja hiukan tiukemmin. Ei nyt kipeesti ihan, mutta kuitenkin. Vähän tuntus olevan kropan rasittuneisuudesta kiinni, että paljonko supistelee. Henkee ahistaa ja kiristää ja pysäyttää tai ainaki hidastaa. Plääh. Maha on aika iso. Vakaa tarkotus lähipäivinä ottaa kuvaa vielä. Jos vaikka sais kauniista sääristäki jonku kuvan.