Eilen illalla vauvan pää painoi ikävästi lantioon. Virtsarakkoon vihloi vähän väliä, eikä pissalla käynti auttanut siihen kuten normaalisti. Jotkin hermot joutuivat pinteeseen myös, koska välillä sisäreittä pitkin meni ikäviä tuntemuksia.

Kaikki hyvä on loppu. Ei oo suklaata. Ei oo jätskiä. Eikä mies oo muistanu kaupasta tuoda ja itte en oo viittiny lähtee. Samaan aikaan olo on ollut pirteämpi, vaikka makeannälkää hiukan onkin. Oliskohan näillä joku syy-yhteys. Ei ole tänään sellaista armotonta väsymystäkään, vaikka nukuin vain jotain kuusi tuntia (välillä havahtuen kääntämään kylkeä ja käymään vessassa tiätty). Toissapäivänä olin vielä niin rätti, että nukuin päikkärit pojan kanssa, vaikka ei ollut aikomus.

Säät oikein ilkkuvat ulkona. Aurinko paistaa. Olis niin hienoa lähteä lenkille. Mutta kun tietää että ei sitä jaksa. Että hetken matkan päästä olo alkaa olla kurja ja sitäkin saa pelätä, että meneekö jalat alta kun vauvan pää painaa lantiosta vihlaisuja jalkoihin. Olisi edes auto, niin pääsisi ulos ilman, että tarvii väistämättä aina kävellä pitkiä matkoja, mutta kun ei oo. Sen verta kypsä olen jo tähän tukalaan hankalaan paksuun oloon ja liikuntarajoitteisuuteen, että kaivoin netistä juoksuohjeet, joilla pitäisi tällainen rapakuntoinen saada kolmessa kuukaudessa kykeneväksi pötkimään 5km matkoja. Se olis hurjaa se. Vaan saas nähdä tuleeko aloitettua, kun ei pääse aloittamaan heti. Eka pitää synnyttää ja sitten pitää toipua synnytyksestä ja ehkä mieluusti odottaa ainakin jälkivuodon loppumista. Ja sitten on vielä se ongelma, että mihis aikaan päivästä mää lähden juoksentelemaan niin, että se sopii muulle perheelle. Noo. Sitä voi sitten miettiä lähempänä. Kuitenki tulee niin kuuma kesä, että lasten hoitaminenkin on jo ihan tuskaa, saati että tarkoituksella lähtisi lisähikoilemaan. Kyllä tällaisella mahtavalla optimismilla homma luonaa, joo.