Jälkisupistukset kiduttivat seuraavan päivän läpi. Aamulla kai aloin pyytää miestä hieromaan jalkojani ja sääriäni melko voimakkaasti aina supistuksen aikana, sillä ilman niitä oli vaikea kestää. Ja vaikka mies hieroikin (ja juoksi tarvittaessa portaat ylös kun aloin valittaa), niin silti olin tosi tuskainen ja itku ei ollut kaukana. Arastelin välillä imettää, sillä imetys kun saa oksitosiinia erittymään, niin se samalla tuo mukanaan supistuksia. Särkylääkkeitä napsin ja kysyin mieheltä aina, että joko voin ottaa lisää, kauanko edellisistä on. Sunnuntaina iltapäivällä käly perheineen kävi tuomassa meille kaupasta ostoksia ja esikoinen pääsi käymään kotona. Olin vielä ihan hirveän heikkona, joten pyysimme, josko esikoinen voisi olla hoidossa vielä toisen yön. Mulla jälkisupistukset oli yhä pahoja ja olo oli voimaton. Makasin sängyssä ylhäällä ja vieraiden ollessa kylässä mun piti useempaan otteeseen huutaa surkeana miestä hieromaan jalkoja supistusten takia. Mies toi esikoisen kurkkaamaan vauvaa ja poika kiukutteli ensin kuten olimme jo osanneet odottaa. Protestoi kylään "hylkäämistä" ja ensimmäistä yökyläilyeroa, ehkä jo jollain tasolla vauva-asiaakin. Kiukuteltuaan hetken rauhassa, tuo kiipesi sänkyyn ja käski vauvan pois vierestäni iskän syliin. Tämä toteutettiin ja poika kellahti kylkeeni vauvan tilalle silittelemään ja saamaan hellyyttä. Muu väki poikkesi vielä myös ennen lähtöään.

Vauvan imuote oli heti alusta asti melkoisen hyvä. Heti tuntui rinnalla oikealta. Pieni suu kyllä ja iso nänni, mutta riittävän yhteensopivat, ettei se tuottanut ongelmia. Vauva oli alkuun kärttyinen, nukkui levottomasti, valitteli ja itki, imi rintaa, mutta ei saanut rinnanpäitä rikki. Maito alkoi hiljalleen tuntua nousevan toisena päivänä synnytyksestä ja siitä lähin poikanen selkeästi rauhoittui, valitteli vähemmän ja nukkuu pidempiä pätkiä. Maidosta en ottanut mitään paineita, kerran imuote oli kunnossa. Vauva rinnalle niin paljon kuin hamusi ja huoli ja tokihan se taas maito nousee, ja nousikin.

Ensimmäinen vessareissu sunnuntai-aamulla kävi melkoisen heikossa hapessa. Mies talutti käsipuolesta ja pissaaminen oli hankalaa, kun kirvelsi. Jälkivuoto oli runsasta, joskin iso kestoside yhdistettynä harsoon oli aivan loistava yhdistelmä, oman kokemukseni mukaan parempi kuin kertakäyttöpötkövaipat esikoisen aikaan sairaalassa. Imevät paljon tehokkaammin vuodot. Sitä kyllä olen nyt ehtinyt harmitella, kun en viitsinyt ennen synnytystä lyhennellä alapäästä karvoitusta. Jälkivuoto vaimeni reilussa vuorokaudessa sellaiselle kuukautistasolle ja pääsin kokemasta inhaa valtavaa valumisen tunnetta aina asentoa muuttaessa. Vessan peilistä on ensimmäiset päivät katsellut melkoisen väritön naama. Valkoiset huulet. Veren vähyys näkyy. Ja maanantaina melkein hätkähdin katsoessani peiton alta pilkottavia varpaitani. Aivan valkoiset haamujalat.

Ruokahaluttomuus vaivasi ensimmäisen vuorokauden synnytyksen jälkeen. Kerta kaikkiaan ei tehnyt mieli syödä yhtään mitään. Kälyn leipomia korvapuustejakin vain haukkasin kerran, eikä uponnut, vaikka tiesin ne hyviksi (seuraavana päivänä jo katosivat vauhdilla). Ananas oli ainoa riittävän raikas, jota sain vähän syötyä. Inhottavat jälkisupistuskivut tekivät pahoinvoivaksi ja varmasti vaikuttivat suuresti ruokahaluttomuuteeni. Kerran oli tosi lähellä oksentaa supistuksen aikana. Yritin juoda ja syödä, vaikka mieli ei tehnyt. Vasta maanantaina alkoi ruoka maittaa ja tuli oikea nälkä. Maanantaina myös jälkisupistukset vaimenivat kutakuinkin siedettäviksi.

Vasta sunnuntai-aamulla aloimme pikkuhiljaa tiedottaa sinne sun tänne suvulle vauvan syntymästä. Mukaanlukien kälyn perhe. Aiemmin ei vain jaksanut. Blogin päivitykseenkin meni kauan, että jaksoi sen tehdä.

Kätilö kävi sunnuntaina aamupäivällä ensimmäisen kerran meitä katsomassa. Tarkasti mut ja vauvan. Oli huolissaan kivuistani ja voimattomuudestani. Talutti vessaan ja komensi pikaiseen suihkuun. Pesin hieman vartaloani, mutta hiuksia en jaksanut. Takaisin sänkyyn, jossa pysyin loppupäivän. Jalkojen puutuminen pitkällään tuntui ikävältä, mutta pystyin makaamaan useammassa eri kulmassa kuin mitä raskausaikana, joten se vähän helpotti. Iltapuolella kätilö vielä soitti ja käski aamulla soittaa lääkärille, että tarvitsisi reseptiä vahvempiin kipulääkkeisiin, jos kipu pysyy kovana. Onneksi kipu alkoi vaimeta maanantaiaamuun mennessä ja perus-parasetamolilla on sittemmin pärjätty. Maanantaina kätilö poikkesi toistamiseen ja oli mielissään kun tapasi minut vähän pystymmästä asennosta enkä muutenkaan enää ollut ihan niin heikkona. Kätilö tsekkasi alapään edistystä ja katsoin itsekin peilistä, että miltä siellä nyt näyttää. Hurjan näköisiä mustelmia, valtavaa turvotusta ja pitkähkön näköinen repeämä. Huhhuh. Kätilö lupasi, että parantuvat kyllä hienosti vielä kaikki vauriot. Kysyin, olisiko repeämä ommeltu, jos olisin ollut sairaalassa ja kätilö meinasi, että sitä olisi ainakin tarjottu. Minä kyllä mieluummin luotan siihen, että tuo paranee itsellään. Kätilö yllytti minut pystyyn ja alakertaan ja istuimme olohuoneen sohvalla hetken. Juttelimme vähän synnytyksestä ja vauvan koosta. Hän oli melko lähellä ollut tehdä episiotomian, mutta oli onneksi malttanut mielensä, kun kuitenkin paikat venyivät niin hienosti. Kysyin, että no miten päin se vauva sieltä nyt loppujen lopuksi tuli, kun se ei ollut minulle vielä kunnolla varmistunut siinä rytäkässä. Kuitenkin oli tullut raivotarjonnassa. Se oli vain ylipäänsä ollut pään koko, mikä oli tehnyt homman hankalaksi ja pään luiden lomittuminen synnytyksen aikana vissiin häntä hämännyt pään asennon suhteen. Hienonniminen toimenpide, johon olivat jo valmistautumassa, oli siltä varalta, että jos hartiat jäävät jumiin. Eivät jääneet kuitenkaan. Kysyin olisinko voinut raskausaikana jotenkin vaikuttaa vauvan kokoon, mutta kätilön mielestä todennäköisesti en juurikaan. Mahdolliselle seuraavalle kerralle suositteli sokerirasitustestiä. Tosin hänen mukaansa taipumus suuriin vauvoihin periytyy lapsen isältä. Olis pitäny valita vähän pienempi mies.

Esikoinen palasi maanantaina illalla kotiin. Oli viettänyt oikein viriketäyteistä aikaa serkun seurassa ja varmasti nauttinut. Vauva sattui onneksi nukkumaan illan melkein läpi, joten esikoisen paluu sujui ilman, että kaikki olisi pyörinyt koko ajan vauvan ympärillä. Pääsi hieman vahvistamaan hänen tärkeyttään meille ennen kuin käy ilmi, miten paljon huomiota vauvakin vaatii. Tänään oli ensimmäinen päivä kahden lapsen kanssa ja kyllä se kutakuinkin hyvin sujui, vaikka minusta ei vielä paljoakaan apua ole. Alakerrassa kuitenkin olen jaksanut jo olla.

Mies on hoitanut ensiluokkaisesti kotia, kantanut ruokaa, hieronut tarvittaessa, vaihtanut vaipat, pessyt pyykit jne. Odotan kovasti, että kuntoni kohenee niin, että pystyn ihan oikeasti auttamaan kotihommissa. Toistaiseksi olen lähinnä imettänyt vauvaa ja kirjoitellut näitä muistiinpanoja.

Eilen mulle valkeni se, että taas se alkaa. Se, kun ihmiset kovasti kyttäävät vauvasta, että ketä se nyt muistuttaa ja mistä kulmasta ja kuinka paljon. Ja heti alkoi ärsyttää. Itse kun esikoistakin katsoessani näen vain, että ihan on esikoisen näköinen. Ihan itsensä näköinen. Ja että onko sillä edes mitään väliä. Mutta sitten hoksasin, että olin jo jonkin aikaa katsellut vauvaa miettien, että kovasti näyttää vanhalta tädiltä. Ja hoksannut, että poikahan on ihan Ritva Valkaman näköinen. Että mikä minä olen muiden arvioista sanomaan. Enkä ole sen jälkeen saanut pois mielestäni nimeä Ritva, kun olen poikaa katsonut. Ehkä tuo nyt sitten on Ritva sinne asti, kunnes nimensä julkaistaan.