Kun olin julkaissut tuon synnytyskertomuksen, hämmästyin kovasti kommentteja. Miten niin hienoa, ihanaa? Mun päälimmäisin mielikuva oli, että ihan karseeta! Että jotain pöpejäkö täällä vain käy kommentoimassa. Mut nyt kun synnytyksestä on kulunut muutama päivä, niin se kosketus siihen karseuden kokemukseen on häivennyt kovasti. Tiedän yhä, että oli kamalaa, mutta sitä tunnetta on vaikea enää saavuttaa ainakaan yhtä voimakkaana. Ja niin sen kuuluu kai mennäkin.

Itse synnytystä ajattelin ja ajattelen lähinnä vain synnytyksenä, en mitenkään erityisesti kotisynnytyksenä. Mies vasta muistutti pari päivää synnytyksen jälkeen, että olisinko kuitenkin halunnut sairaalaan. Aloin siinä sitten miettiä, että ai juu sellainenkin vaihtoehto oli olemassa. Ja sitten jäin miettimään, että mitä mahdollisuuksia sairaala olisi voinut juuri tähän synnytykseen tarjota. No, epiduraalin ehkäpä, tai spinaalin. Siinä sitten tulee eteen se ongelma, että ne olisi pitänyt osata pyytää ja saada ennen kuin homma meni vakavaksi, koska siirtymävaiheessa tuskin olisivat puudutteita enää antaneet, koska olin niin pitkällä. Ja jos olisinkin puudutteen saanut, niin millaisia ongelmia se olisi tuonut ponnistusvaiheeseen, kun nytkin oli jo niin kovan työn takana ison lapsen puskeminen. Puudutettuna se olisi ehkä pitänyt tehdä täysin turtana ja ilman ponnistuksen tarvetta. Ei kuulosta lupaavalta. Liekö olisi heilunut ensinnä sakset tekemässä tilaa, sitten kaivettu imukuppia ja lopulta ehkä kärrätty leikkaussaliin. Tai sitten se olisi kuitenkin tullut sieltä ilman apuja. Luulenpahan vain että riski noihin mainitsemiini olisi puudutteesta tässä tapauksessa kyllä kohonnut selvästi. En edes jaksa lähteä miettimään millä tavalla synnytystyöhön olisi vaikuttanut minun tapauksessani vieras ympäristö, vieraat ihmiset jne. Nyt tuollaisia haittatekijöitä ei ollut. Ja kunhan kivut synnytyksen jälkeisinä päivinä alkoivat hellittää, huomasin kuinka hienoa oli olla kotona! Miehelle se tosin on tarkoittanut paljon työtä ja on tuo ruvennut väsymysoireita osoittamaan etenkin kärsimättömyytenä esikoisen kanssa nyt parina viime päivänä. Poikakin kun vielä tyynen rauhallisena testaa rajoja. Mutta mä olen saanut levättyä ihan eri tavalla kuin esikoisen kanssa sairaalassa. Silloin ei oikein ollut muuta tekemistä kuin toipua makaamalla sängyssä. Tällä kertaa olen ollut nopeammin ja enemmän jalkeilla ja vähintäänkin istunut alakerrassa.

Kätilö poikkesi eilen ja muisti vihdoin tuoda mukanaan muistiinpanot synnytyksestä. Huomenna käydään läpi kaikki sitten yhdessä päivällä ja puoli kuudelta käymme tarkastuttamassa Ritvan lääkärillä läheisellä terveysasemalla. Luin muistiinpanot heti kätilön lähdettyä. Siis sen, minkä selvää sain. Oman kätilön käsiala ei ole kovin hyvä, mutta toisen kätilön on onneksi siisti ja hän teki myös paljon merkintojä. Muutoin luin ihan tyynenä, mutta kun päästiin vauvan syntymään ja sitä seuranneisiin hetkiin ja siihen, miten surkeaksi hekin olemustani kuvailivat ja kipujani koviksi, niin itku tuli. Eniten mulla varmaan siihen synnytyksen jälkeisen kivun määrän käsittelyyn vaikutti ja vaikuttaa se, etten kerta kaikkiaan kaikesta lukemastani huolimatta ollut tajunnut, että se voi olla noinkin kamalaa. Ensinnäkin että toiset lapset eivät todellakaan aina synny lyhemmällä ponnistuksella ja erityisesti se, että kun vauva on ulkona, kivut eivät aina lopu, eivätkä välttämättä edes merkittävästi vähene. Se kivun määrä tuli niin puun takaa, että varmasti vahvisti kivun kokemusta siinä hetkessä. Jos ikinä enää joudun synnyttämään, täytyy pitää huoli, että ilokaasu on tasan saatavilla heti kun vauva on syntynyt. Varmuuden vuoksi. Ja toinen kehityskohta on keskittymisharjoitukset. Niihin pitää tosissaan panostaa.

Että siskollekin tiedoksi, jos ihmettelet myös noita kehuvia kommentteja, kommentoijina on hyvin todennäköisesti suurin osa äitejä, jotka ovat tämän urakan käyneet itse läpi. Sellaista se synnytys on, hurjaa, vahvaa, uutta, järisyttävää, kivultaan ennenkokematonta, mutta luonnostaan sitä ei yleensä pidä jälkeenpäin läpikotaisin kamalana, jos siihen on ollut riittävästi valmistautunut ja ymmärtää mitä tapahtui ja miksi. Alkavat monet vielä uudestaankin samaan rääkkiin.