Loppuraskaus tyhmentää. Järki ei luista. Ei sit raksuta ku ehkä satunnaisesti jossain kohtaa ja vähä. Neuloessa ku yrittää laskea silmukoita, ni on ihan mahoton paikka ku pitäs sanoo paljonko on puolet 90:stä. Ei siis vaan kertakaikkiaan tajuu. Tai ehkä lopulta tajuu, mut kyl menee kaua! Kaipa siinä on takana vähän sellanen ajatus, että eipähän tuu hirveesti ressattua synnytystäkään, ku ei järki nii monimutkasii asioihi riitä. Ku se kätilö täs poikkes toissapäivänä, ni kyl mää ymmärsin englantii ihan yht hyvin ku ennenki, mut kyl oli vaikee muodostaa itte lauseita. Sitä vaa jotenki sana kerrallas yritti ja lopputulos oli sitte mitä oli. Kai se täti sentäs jotai tajus kuitenki. Teki mieli selittää, että kyllä mää tajuun ihan hyvin, että tää ilmasupuoli ny ontuu vaan ja aika pahasti, mut sit en saanu päässäni muodostettua mokomaa ymmärrettävästi englanniks, ni jäi selittämättä.

Ja tylsistyttää. Tylsistyttää nii perhanasti. Ku kroppa o nii raihnane, ettei huvit men ulos ettei sit olis ihan kauheen kipeenä. Ja sit toisaalt sitä sit vaa kattelee ikkunoista, että voiku olis nättiä ja olispa kiva mennä johonki ja ei. Ei vaa pääse. Ku ei oo autoo, millä lähtee kotiovelta, että sais minimoitua kävelyt, ku ne rasittaa kropan yllättävän tehokkaasti. Ja koton ei oo mitää tekemistä. Käsitöit ny ain, mutku ne tympii eikä oikee kroppa kunnolla jaksa enää muuta ko neulomista. Eikä sekää huvittais. Pyykkii ny olis aina, mutta jos sitä ei oo ylhäältä kannettu valmiiks alas, ni se jää kyllä sit ajatuksen asteel se homma. Tääl on nii kaakelin ahdasta ja ku en mää meinaa mahtuu ittekseni kääntyilee ja kulkee ni pyykkikorien kans viä vähempi. Muutenki on hankalaa pyykkien hoito ku pesukoneen luukku on matalalla, kuivurin luukku on matalalla ja koko aika tarvis kurkotel ja kumarrel ja kontat ja ei mahtus ja ylös on vaikee nousta. Esikoinen auttaa minkä auttaa, mut jos sitä ei oo koko aika hiostamas, että laitaksäänevailaittaaksäiti, ni mikää ei valmistu ikin. Eikä ny toist viittis sillee kiusatakaa koko aja. Vaik on toi itte-kausi silleen kätsy, että ku tosiaan kysyy, et laitaksää vai laittaaks äiti, ni johan rupee tapahtuu, ku pitää saada itte.

Muutenki tympii ja on ärtyny olo. Eikä oikee ees mitää erityistä syytä, että mikä kiukuttais. Tekis vaa mieli pistää oikee itkupotkuraivarit pystyyn tyyliin kaksvee. Oikee kunnon perusnegatiivinen olo. Semmonen, et kaikki isot asiat on ok tai ihan hyvin, mut kaikest pienest ja mitättömäst pitää saada mutista (tyyliin: ei mua kiinnosta mitkää mariahkareyn häät ku se on ihan ruma akka). Ja menee hermo ku esikoinen tarttee äidiltänsä sanallisena toistona vahvistuksen sille, että on tullu ymmärretyks. Ja ku se sanoo jotain ni se toistaa sitte niin kauan, että se vahvistustoisto tulee. Vaikka sataviiskytäseittemän kertaa koko ajan surkeenärtyneemmässä sävyssä. Ja jos se ei mee oikein, ni siltä palaa käpy. Eipä menny kyllä montaa viikkoo siitä, että alkaspa se jo kunnolla puhumaan ni siihen, että olis ny kissa viä välil hiljaa ees vähä aikaa! Ja sit ku mää kaivan sil kynät ja paperii että tiittää ny sitte, ni sällihän vetäsee pari viivaa ja alkaa vaatimaan, että äiti tiittää rekka, äiti tiittää auto. Musta rekka. Toista auto.

Ja kroppa on tyyyyhmä! Koko päivän supistellu tasaseen tahtiin silleen oikeen ärsyttävästi, että henkee ahistaa ja on hankala olla, mut ei vaan satu. Ja ku ei satu, ni ei niillä oo mitää virkaa eikä ne ennusta mitään. Muuta ko et ärsyttää. Ni. Ja väsyttää kans. Ei mul sit muuta ny.