Katselin tuossa juuri amerikkalaisen dokumentin synnytyksistä. Mielenkiintoinen ja kritisoi kovasti paikallista synnytyskulttuuria ja sen järjettömyyksiä. Toi esille kivasti tietoa synnytyksistä ja valaisi vähän kotisynnytyksiäkin. Siinä kun kerrottiin miten tärkeää äidin ja lapsen väliselle kiintymyssuhteelle on ne ensi hetket syntymän jälkeen, niin mää porasin. Kumpikin mun lapsista on päässyt heti syntymänsä jälkeen ihokontaktiin syliin ja rinnalle, mutta kummankaan kanssa en pystynyt olemaan kunnolla läsnä. Esikoisen kanssa keskityin haukkana kyttäämään mitä se kätilö vielä tekee ja kärsin tikkaamiset ja rentouduin vasta kun tuore perheemme jätettiin omaan rauhaamme synnytyssaliin. Kuopuksen kohdalla ehdin hämmästellä häntä ja tarjota rintaa ennen kuin tajusin, että kipu ei todellakaan aio vähentyä. Sen jälkeen en paljoakaan osannut keskittyä vauvaan.

Mä olen paljon miettinyt sitä, että miksi mulle jäi niin negatiiviset fiilikset poikasen synnytyksestä, vaikka se oli alkuosioltaan helppo, aktiivinen synnytysvaihe oli nopeahko ja kestin sen hyvin. Olin rohkeasti mukana ponnistusvaiheessa, en epäröinyt tai pelännyt ollenkaan ponnistaa ja repeämänkin pystyin ja pystyn hyväksymään. Kalvojen puhkaisu oli tarpeen ja paikallaan ja se ei minua vaivaa, ilokaasukin oli ok, vaikka en tiedä oliko siitä lopulta hyötyä, mutta ei haittaakaan. Mulle jäi itse synnytyksestä melko positiivinen olo. Siinä ei mikään kaivele. Toki kivun intensiteetti yllätti taas, mutta ei järkyttänyt. Se, mikä mua häiritsee synnytyksessä ihan hirveästi oli se älytön jälkikipu. Vaikka vauva oli ulkona, kipu jatkui ja jatkui ja jatkui. Vinguin, valitin, kiemurtelin. Pari päivää synnytyksen jälkeen aina vaan sattui. Alapää oli melkoisen hurjassa kunnossa, mutta vielä kamalampaa oli kärsiä jälkisupistuksista. Tavallaan on ikävää, että niistä kivuista en voi syyttää ketään muuta. Muhun ei pistetty keinotekoista oksitosiinia, jota olisi voinut kivuista syyttää. Synnytys sujui luonnollista tietään ja jälkisupistukset niin ikään oli luomuja. Varsinaisen synnytystapahtuman ollessa ohi on todella, todella vaikea enää kestää kipua, joka on voimakkuudeltaan synnytyssupistusten luokkaa. Kun katsoo videota, jolla nainen toisensa jälkeen nostaa tai saa vastasyntyneen syliinsä ja voi rauhassa keskittyä häneen, musta tuntuu kuin olisin jotenkin epäonnistunut. Että kroppa ei toiminut niin kuin sen pitäisi. Toisaalta muistaa sen kivun ja kivun ja kivun joka synnytyksen jälkeen kroppaa kidutti ja toisaalta surettaa se, mikä sen kivun takia jäi saavuttamatta. Kurja muistaa, miten yhdentekevä se vauva oli kivun keskellä.

Tavallaan meidän kevätvauvan synnytys oli hirmuisen helppo, luonnollinen ja sujuva. Ja toisaalta se oli vaikea, hankala, tuskastuttava. Ja jälkimmäinen osuus vaikuttanee erityisen suuresti siihen, että en halua enää lähteä koettamaan onneani synnytyksen muodossa. En halua kokeilla josko tulisi pienempi vauva vai vieläkö mahassa sais kasvatettua isomman ku tää Ritva. En halua tietää millaista on kokea avautumisvaihe esimerkiksi vesien mentyä, eikä niin lempeästi kuin nyt sujui kalvorakkulan pehmentäessä. Enkä kerta kaikkiaan halua enää koskaan kokea sitä jälkikipua. Ja jos raskausaikaan venytetään, niin mua ei kyllä yhtään innosta tietää olisko kolmannella kerralla liitoskivut vielä kamalampia.

Musta on ihana olla yksin omassa kropassani. Ihana kääntää yöllä kylkeä kuin nuori likka vaivaisen kankean kivuliaan vanhuksen sijaan. Musta on ihmeellistä miten musta tuntuu kuin olisin synnytyksen jälkeen kropaltani nuorentunut vuosikymmeniä. Sen verran kovasti liitoskipuineni ja ahtaine kankeine oloineni samaistuin mummuuni. Tänään taas katselin poikiani ja mietin, että nyt ei tunnu yhtään niin vanhalta, että mulla muka olis jo kaks lasta.

Ja vähän huolettaa, että mitäs jos mä vuosien mittaan unohdan liian paljon sen, miten hankalaa oli olla raskaana, miten hurjaa synnyttää ja miten paljon työtä uusi lapsi tietää. Mitäs jos mä joskus vielä hankkiudun raskaaksi. En kai mää niin hullu ole. No, mies ainakin on tällä hetkellä sitä mieltä, että kaks riittää ja hyvin.

Sellaisina hetkinä kun pystyn unohtamaan synnytyksen jälkikivut, synnytys itsessään tuntuu hienolta tapahtumalta, onnistuneelta ja hyvältä. Luonnolliselta. Että kaikki sujui riittävän pitkälle toiveitteni mukaan ja että se mikä poikkesi toiveistani, oli ymmärrettävää ja perusteltua. Ei mitään jäänyt hampaankoloon.