Sinne tänne eestaas. Kahden sairaalan ja kodin välillä elämistä. Silti menee ihan hyvin. Esikoinen on reipas ja minusta hyvinvoiva. Mitä nyt hoidot rasittavat ja taas on sairaalassa kuumeen takia veritankkauksella ja antibiooteilla.

Mutta tää meiän pöpsä. Se se kasvaa. Liikuskelee tavallaan. Ei mitenkään tavoitteellisesti vielä eteenpäin ellei vähän puolivahingossa. Kierii ja mönkii minne sattuu eikä mee hermo yhtään vaikka suunta on itelleenkin vähän yllätys. Joka suunnasta löytyy aina jotain mielenkiintoista, vaikka se edessäoleva kiinnostava lelu nyt ei sattunutkaan kohdalle. Aika zen vauva. Mitä nyt iltamyöhällä herää parkumaan jos ei ole päässyt jo äitin kylkeen yöunille vaan yrittävät mokomat vanhemmat viettää joskus kahdenkeskistäkin aikaa ja nukuttaa rattaissa tai kopassa.

Minua huvittaa hurjasti, että Pöpö aloitti jokeltelu-uransa seuraavasti: öppöppöpöpöpöö. Ja toistakaamme: öppöppöpöpöpöö. Pöpö pöpöttää.

Kiinteitä on maisteltu ja unohdeltu ja maisteltu ja tänään meni jo kaksi senttiä banaania muussattuna. Nyt kun yllätyksellisten päivien lomaan saisi jotain järjellistä kiinteän ruuan aikataulua pöpsäkällekin, niin eiköhän se siitä rupea suttaantumaan. Nyt viikonloppuna aion ottaa lastenhoitolomaa ja väsätä oikeen megasatsit soseita pakkaseen.

Vauvan iso pää on jo niin tukevasti pystyssä, että hän on päässyt neliöliinassa selkäkyytiinkin. Kätevää silloin kun vauva on juuri herännyt ja kaipaa hetken läheisyyttä, mutta esikoinen vaatii samaan aikaan myös avustusta. Pöpö reppuselkään ja hommat hoituu.

Iihana vauva.