Noniin, sitä perspektiiviä. Meillä siis imetetään ellei esteitä ilmene, kunnes lapsi itse vieroittuu. Meillä kestovaippaillaan mahdollisimman paljon (eli tällä hetkellä vain kuopus, esikoinen on kertiksissä sytostaattien takia). Ja olen nyt tämmönen luomusynnytysihminen (jonka eka oli keinotekoinen alatiesynnytys monin lääketieteellisin "herkuin"). Tämän lisäksi pyrin kasvattamaan poikia tavalla, jota mun on hankala määritellä. Olisiko se nyt sit vapaata kasvatusta (siis semmosta virallisempaa, ei yleiskielen välinpitämättömyyttä tarkoittavaa), lasta kunnioittavaa kasvatusta, lapsentahtisuutta, attachment parentingia tai consensual livingia. Tai jotain vähän kaikkia ja sinnepäin. Perhepetiä ja tarpeen mukaan kantoliinailua.

Joo, eiks tuuki semmoset siloisat kiiltävät upeet mielikuvat jostain megasuperäidistä. Eli ruvetaas ravisteleen:

Esikoinen käyttää kertiksiä. Se ei mua paina, koska sille on terveydelliset syyt. Sen sijaan kuopus on pitemmän aikaa käyttänyt nyt öisin kertiksiä, vaikka meillä kyllä olisi ihan toimiva yövaippasysteemikin olemassa. En vaan tykkäisi ottaa riskiä villahousujen sotkeentumisesta aamukakkaan, vaikka riski onkin pieni. Olis käsipyykkiä sit. Tämän koen kuitenkin miinuksena, laiskuuden asettamisena luonnon edelle.

Meillä kuivataan osa pyykistä kuivurissa, mikä on epäekologista monellakin tapaa. Miinusta pärisee. Joskin nykyään kuivaan kaikki vaatteet narulla ja vain lakanat, vaipat, harsot ja poikien pepunputsausrätit koneessa. Vaatepyykkiä laitan kuivuriin vain jos kuivaustila telineillä loppuu tai jos tulee kiire.

En tykkää laittaa ruokaa, joten ruuan laatu tuppaa olemaan yksipuolista. Mieluusti laittaisin perheelle monipuolista ruokaa, mutta ku ruuanlaitto on mulle siivouksen ohella elämän ikävimpiä välttämättömyyksiä. Ei ole kerta eikä toinen, kun meillä on ruokana pelkkää makaronia (+ voita ja ketsuppia) kun äitiä vähän väsyttää ja matka olohuoneen peränurkan pakastimelle hakemaan vihanneksia kiehautettavaksi on sit niin maan ylivoimaista. Saati että paistaisi kananmunia. Tai edes kalapuikkoja. Salaatti nyt on jo sit ihan tavoittamattomissa sfääreissä. Ruokalajiosaamiseni on rajoittunutta vähien, mutta onneksi jatkuvasti hiljalleen laajenevien makumieltymysteni takia. Tässä olisi todella petraamista, jotta olisin tyytyväinen.

Sentään kuopukselle olen tähän mennessä tehnyt kaikki kiinteät itse. En ole edes tutustunut kaupan valikoimaan. Toisaalta olen ollut saamaton kiinteiden syömisen lisäämisessä ja muistamisessa, joten vieläkin on päiviä, jolloin pöpö ei kiinteitä saanutkaan. Onneksi äidinmaitoa ei voi saada liikaa, eli haitallisen paljon.

Ulkoilutan lapsia todella vähän. Käymme ulkoilun takia ulkona ehkä kerran viikossa. Huono sää ei riitä syyksi läheskään kaikille päiville. Esikoiselle varsinkin ulkoilu tekisi hyvää. Asumme ihan puiston vieressä kuitenkin ja takapiha on pieni, mutta kiva.

Meillä ei ole kovin selkeää päivärutiinia. Osittain tämä johtuu esikoisen vaihtuvista ja arvaamattomista aikatauluista sairaalakäynteineen ym. Osittain kyse on silkasta saamattomuudesta. Esimerkiksi poikien kylvetysaikataulut ovat aivan retuperällä. Hyvä jos kuopus tulee kerran viikkoon dipattua ammeeseen. Esikoisen hoitotoimenpiteissä on kerran viikkoon sopiva väli kylpemiselle, joten se sentään tulee hoidettua vähintään silloin.

En osaa riittävän hyvin pitää huolta itselleni tarpeellisesta ulkoilusta, liikkumisesta ja levosta. Tämä johtaa väsymykseen ja ärtyneisyyteen, joka taas johtaa ärjyntään, karjuntaan ja harkitsemattomiin toimiin lasten kanssa äkkipikaistuksissa. Enimmäkseen vahingolliseen kielenkäyttöön, joka sotii tavoitteitani vastaan. Väärinkäsitysten välttämiseksi tarkennan, että kyse on lähinnä uhkailusta, kiristyksestä ja väheksyvästä puheesta esikoiselle, toisinaan suutahduksia, jotka yleensä esikoinen, toisinaan myös kuopus kokevat pelottavaksi. Painin asioiden kanssa jatkuvasti ja pyrin etsimään parempia keinoja selvitä noista hetkistä. Väsyneenä kärsivällisyyteni kärsii ja lyhytpinnaisena kiellot ja komennukset karkaavat suusta ihan liian helposti ja lapsen asemaan asettuminen unohtuu. Kurjaa, etenkin kun mulle lasten henkinen hyvinvointi ja heidän kasvunsa lempeä tukeminen perinteisesti käsitetyn johonkin haluttuun muottiin kasvattamisen sijaan on erityisen tärkeää. Näinollen epäonnistumiskokemukset ovat myös erityisen raskaita.

Netti hiipii toisinaan, useimmiten kovemman väsykauden aikana, liian suureksi osaksi elämääni ja alan kokea lapset enimmäkseen häiriöinä elämässäni. Vain, koska en osaa päästää selaimesta irti ja keskittyä vuorovaikutukseen lasten kanssa. He kyllä ilmoittavat tavalla tai toisella olevansa enemmän huomion tarpeessa. Kovin epäreilua lapsia kohtaan. Tällä hetkellä koen netinkäyttöni olevan aika hyvin tasapainossa. Netti on mulle hieno väline ja myös tuki vanhemmuudelleni (tietoa, ajatuksia, sosiaalisten tarpeiden helpotusta), joten tasapainoilu sen kanssa on vähän samanlaista kun ruuan kanssa, sopiva tasapaino määrän ja laadun suhteen olis hyvä, muttei yksinkertainen toteuttaa.

Minä en tykkää siivoamisesta. Enkä tiskaamisesta. En edes tiskien laittamisesta tiskikoneeseen. Se on miehen hommaa (ja onneksi sille sopii tämä), joskin joskus kyllä tulee itsekin skarpattua. Imuri imuroi sit vasta ku rupee menee hermo ku on sukanpohjassa makaronia jumissa tai murut alkaa sattua. Mut koska en tykkää et vauvakaan niitä söis, olen jakanut olohuoneen kahtia leikkikehällä. Sotku- ja isompien lasten lelupuoleen ja vauvalle sopivaan puoleen. Pöytä on harvoin hetkeä pidempään puhtaaksi pyyhitty ja ilman tavaroita. Keittiö on muruisa ja sotkuisa. Likaisia astioita kerätään sit ku jaksaa. Pyykinpesu sentään on ok ja sujuu. Pesen keskimäärin about 2 koneellista päivässä, vaipat joka toinen. Ne huoneet, joissa lapset oleilevat, säilyvät kohtuullisen romukasattomina, käytännön syistä.

Mä en muista läheskään aina, vaikka melko usein kyl, milloin esikoisen keskuslaskimokatetrin päät tai tarra on vaihdettu, kumpaa letkun haaraa on viimeksi käytetty, milloin pikkuletku laitettiin reiteen ja mihin aikaan kasvutekijä edellisenä päivänä annettiin. Ja nää on ihan simppelimpiä perusjuttuja, joita hoitajat kysyvät jatkuvasti. Muutoinkin tosiaan mielestäni olen liian pihalla pojan syöpähoidollisista asioista. En kysy, selvitä tai kyseenalaista tarpeeksi. Mut kyl täs enimmäkseen hommat sujuu.

Nii, että ne imetykset ja kestovaippailut ja luomusynnytykset ja sensemmoset on loppujen lopuks mulle niitä harvoja asioita, joissa koen oikeesti osaavani ja onnistuvani ja jotka siten myös tuovat voimia jaksaa näitä muitakin juttuja. Ja joista mä koen ehkä jotain tietävänikin.

Loppujen lopuksi olen kaiken kaikkiaan melko tyytyväinen elooni ja olooni. Näiden lisäksi meiän perheen elämään kuuluu myös monia ilonaiheita ja valopilkkuja. Näissä ongelmallisissa asioissakin koen suoriutuvani enimmäkseen ihan ok kuitenkin. Toisinaan paremmin, toisinaan huonommin, mut ei oo täydellisen äidin sädekehää näkyny ei.