Anopin kanssa syntyi puolen tunnin sisään raskausuutisen julkaisusta väittely, jossa anoppi totesi, että se on tyttö, minä sanoin, että poika. Anoppi siihen, että tyttö, minä poika jnejnejne. Sama toistui lähes samoin sanoin siskon kanssa Suomessa tässä viikko sitten. Joku kaakelin tarve ihmisillä jankuttaa, että se on ny tyttö. Eikä se lopu, vaikka jankkais vastaan. Ja kaikilla tuntuu sit olevan just se arvaus (siskon galtsukommenteissaki oli sellane arvailu).

Olkaa hiljaa!

Ku mulla on tää vamma. Että ei pysty odottamaan tyttöä. Oottakaas, selitän.

Tilanne 1: Odotan tyttöä:
- syntyy tyttö: Jee!
- syntyy poika: voi pettymysten pettymys, itskusurkupotkuraivaritemmäätommostataho jne.

Tilanne 2: Odotan poikaa:
- syntyy poika: Jee!
- syntyy tyttö: Jee!

Eikös se ole kaikille paras, että mää saan pitää pääni ja odottaa poikaa? Miättikääs ny. Te saatte kyllä odottaa sieltä vaikka ponia tai metripizzaa, mutta pitäkää se omana tietonanne. Jälkeenpäin saa sit viisastella niin paljon ko sialu siätää. Mää lupaan.

Vaikka ei se tällä kertaa olis enää ihan niin iso järkytys jos se vaikka onki poika. Onhan toi esikoinen tossa esimerkkinä, ettei ne pojat mitään hirviöitä ole. Siks ny on voinuki melko hyvillä mielin ootella pikku poikamöykkystä alusta asti. Niin kauan se meinaan on poika, ku mää ite nään, ettei sillä killu mitää jalkovälissä.