Jokunen päivä synnytyksen jälkeen on tavallista äidin mielen mennä erityisen herkäksi ja elämässä saattaa löytyä murhetta ihan uusiin mittasuhteisiin asti. Esikoisen syntymän jälkeen iski ahdistus ja murhe elämässä tapahtuneesta suuresta muutoksesta ja se tiivistyi ajatukseen, että tätäkö tää elämä nyt on hamaan tulevaisuuteen; paskavaippojen vaihtoa ja imetystä. Että eikö ikinä enää muuta. No, aikaa kului ja kävi ilmi, että lapset on semmosia, että ne kasvaa ja ottaa pieniä askelia itsenäisemmiksi pikkuhiljaa. Kyllä sitä omaa aikaa sieltä aikanaan tulee ja pääsee muutakin tekemään kuin imetystä ja vaipanvaihtoa.

Tämä pieni Ritva ei tuonut mukanaan enää ahdistusta samasta aiheesta. Olinhan jo henkisesti pitkään valmistautunut siihen, että ekat puoli vuotta ainakin se oma elämä on minimissä, eikä kannata hurjia odottaa ja että alkuun ollaan vauvassa kiinni ja niin kuuluukin olla. Sen sijaan löysin ihan uuden murheen aiheen, nimittäin tämän synnytyksestä toipumisen. "Minun takiani" kun nyt on mies joutunut olemaan jo toista viikkoa melkein koko ajan kotona ja hommia sillä olis enemmän ku se jaksais tehäkää ja esikoinenkin reagoi muutokseen ja on hankalana ja sitten kun kälyäkin perheineen on jouduttu monta kertaa vaivaamaan lastenhoidolla, kun ensin piti synnyttää ja sitten miehen piti päästä käymään töissä ja sit oli vauvan lääkäri ja taas miehellä työkäynti ja kun kälyllä on jaksamista kaksosmahan ja kaksjapuolveen kanssa tarpeeksi muutenkin. Ni siitä on ollu ihan loistava tilaisuus ottaa huonoa omatuntoa oman toipumisensa hitaudesta ja porata ku haluis jo voida paremmin. Mieskin kun vaikka ei ole ääneen mitään maininnut, niin se on jotain alitajuisia johtopäätöksiä vetänyt mun voinnista kun välillä olen jo ihan pirteän oloinen jne. Olen aistinut, ettei se oikeen jaksaisi odottaa mun toipumista ku töitä olisi ja kotona on rankkaa hoitaa kotia ja esikoista, joka sanoo kaikkeen ei ja vaihtaa vauvalle vaippoja jne. Ja mun voinnista se ei oo huolehtinu muutaman ekan päivän (jolloin idioottiki olis tajunnu, että huono on vointi) jälkeen ku vähäisesti ja jos olen sitten väkisin ollut ylhäällä ja viikannut pyykkiä ja yrittänyt muitakin kotihommia tehdä, ettei sillä olis pinna niin kireellä, niin ei se oo sanonu mitään. Ja siitä herkistynyt äidin mieli vasta saakin vettä myllyynsä, että eikö se nyt pahvi lainkaan tajua, kuin rankkaa kropalle synnytys on ja että mä oon yhä kalpea ja jos oon tunninkin jalkeilla, vaikken ees mitään raskasta tekisi, niin lihakset alkaa tärisemään. Ei vaan ole voimia vielä ja mä en halua toisaalta riskeerata toipumistani rasittamalla kehoani enempää kuin se nätisti jaksaa. Ja sit toisaalta valtava stressi ja ahdistus siitä, ku toipuminen ja voimien palautuminen on niin hidasta ja ku tajuaa senkin miten toinen tosiaan näkee arjen pyörityksen eteen työtä ja haluis jo auttaa enemmän jne.

No ei tuo mies tyhmä ole. Kyllähän se tajuaa paljonkin asioita kun sen kanssa keskustelee ja ottaa esille näkökulmia, joita se ei ole itte huomannu. Piti vaan nostaa kissa kunnolla pöydälle ja keskustella siitä, että mikä tässä tilanteessa nyt on oikeasti tärkeää. Mies kävi eilen aamupäivän töissä, esikoinen sai onneksi sen aikaa olla kälyllä ja vauvan kanssa mä pärjään kyllä jo kahden. Mies haki töistä läppärin ja tekee nyt työtunteja sen minkä kerkee esikoisen nukkuessa. Asennoituminen mun toipumiseen on muuttunut ja ymmärtää paremmin miksi makaan yhä paljon (tänään kyllä tein ittelleni aamupalaa, heitin vaippapyykkiä koneeseen, tyhjensin kuivurin ja pesin ja lanoliinitin villahousuja käsin, olen vaihtanut vauvalle kertaalleen vaipan ja imettänyt ja röyhtäytellyt sitä tarpeen mukaan, mut useempi tunti on tarvinnut myös puolihorroksessa sohvalla levätä) Mieli on parempi toipumisen suhteen jo.

Mietittiin tuossa että mites tää mun synnytyksestä toipuminen meni esikoisen kanssa ja todettiin, että mieshän oli silloin seitsemän viikkoa kotona. Ensin kolmen viikon isyysloma ja sitten neljän viikon kesäloma. Kyllä siinä ehti hyvin toipua. Huvittaa vaan nyt, että sen seitsemän viikon jälkeen mua hirvitti jäädä vauvan kanssa kaksin kotiin, kun mies meni töihin ja nyt mä voisin jo tälleen reilun viikon jälkeen jäädä vauvan kanssa kaksin, mutta esikoista siihen päälle ei kunto vielä kestä. Muutenkin aivan erilaisella otteella ainakin itse olen tätä vauvaa käsitellyt ja hoitanut kuin mitä esikoista. Esikoisen kanssa pelkäsi, että se menee rikki tosi helposti ja tää toinen taas menee ihan rutiinilla ja rennoin ottein. Esikoinen oli syntyessään sen kolme ja puoli kiloa ja voi hirveä, että se oli alusta asti kamalan painava. Tää vauva taas on reilu neljä kiloa ja ihan tolkuttoman kevyt kantaa ja hoitaa. Tosin tuo 12kg esikoinen tuntuu nyt painavan vähintäs tuplasti kun sitä koitan nostaa. Mies kuvaili, että vauvan tulon jälkeen on tuntunut kun on esikoista nostanut pinnikseen, että ihan ku varsaa nostais. Muutenkin se muuttu parissa päivässä hurjan isoksi. Ja päätti ruveta sanomaan kaikkeen ei.