Tänään tulin metrossa esikoisen uinaillessa rattaissaan ja miehen vahtiessa käytävällä roskikseen menolta aivan sattumalta pelastamaamme vauvan punottua kori-telinesysteemiä, että miten laajasti Suomen neuvoloissa mahdetaan tuoda esille sitä, millä tavalla tuleva äiti voi itse edesauttaa synnytyksensä kulkua. Minulla itselläni on kokemusta vain yhdestä neuvolakierroksesta, joskin äitiysneuvola vaihtui kesken kun siirsin kirjani paikkakunnalta toiselle. En muista neuvolan opastaneen oikein mitenkään synnytykseen valmistautumisessa pakollisia mittauksia ja punnituksia ja testejä lukuunottamatta. Synnytysvalmennuskin Porissa oli jotain käsittämättömän surkeaa. Kerrattiin synnytyksen vaiheet, katsottiin synnytysvideo (jossa äiti kiltisti hiljaa makasi sängyssään liikkumatta, otti epiduraalin ja ponnisti puoli-istuvassa melko hillitysti pinnistellen), Kierrätettiin muovinen lantioluumalli (liekö tarkoituksena pelotella, että kattokaa ny ite kuin pieni se o), näytettiin mikä on hampurilaisote ja siinä se imetysopastus sitten oli. Surkuhupaisin oli kommentti "nämä mielialanvaihtelut kun ovat kaikille tuttuja" ja tämä minä siellä seassa pahoinvoinnittoman ja mielialanvaihteluttoman raskauden kera tuhahtelin sitten mielessäni, että ja paskat! (Mielialanvaihteluhomma on kyllä vähän petraantunut tällä toisella kerralla, nyt tiedän minäkin vähän mistä siinä on kyse.) Valmennuksen vetovuorossa ollut täti vaikutti tekevän sitä vain pakosta, että puhutaan ny jotain sinnepäin ja kysyköön sitte ihmiset itte. Jälkeenpäin oli sellainen olo, että ei tässä käteen jäänyt oikein mitään.

Sosiaaliset normit ja ääneen lausumattomat käytössäännöt ovat synnytysprosessin kannalta ongelmallisia. Synnytyksen kululle edullisinta olisi, jos tuleva äiti voisi näistä vapautua synnytyksen aikana mahdollisimman tehokkaasti. Se mahdollistaisi hyvän tilan keskittyä itseensä ja meneillään olevaan synnytyksen prosessiin. Se antaisi mahdollisuuden kuunnella alusta asti kehon viestejä, mikä auttaisi toimimaan synnytyksen kannalta mahdollisimman viisaasti. Synnytys on paitsi fyysinen, myös voimakkaasti psyykkinen prosessi ja kumpikin puoli toimii yhteistyössä keskenään. Ja mahdollisimman hyvän ihmisen sisäisen synnytystilan luominen on kaikkien etu. Äidin, lapsen ja terveydenhuolto-/sairaalahenkilökunnan. Silti ainakin oman kokemukseni mukaan synnytyksen henkinen puoli unohdetaan lähestulkoon kokonaan neuvolan osalta ja paljolti myös sairaalan osalta.

Paitsi että äiti voi raskauden aikana valmistautua henkisesti synnytykseen, opetella rentoutumistekniikoita, opiskella synnytykseen liittyvää tietoa, pyrkiä ymmärtämään synnytyksen prosesseja, on myös neuvolalla ja sairaalalla oma vastuunsa siitä. En ymmärrä ketä palvelee synnyttäjä, joka ei ymmärrä synnytyksestä muuta kuin "välttämättömimmän". Käytännössä liian usein synnytyksen vaiheet, milloin lähteä sairaalaan ja mitä lääkkeellistä kivunlievitystä on tarjolla. Synnyttäjiä ei informoida synnytyksen luonnolliseen kulkuun puuttuvien toimenpiteiden riskeistä. Ei edes siitä, että niitä ylipäänsä on. Syntyy kuvitelma siitä, että niistä ei mitään haittaa ole. Synnyttäjälle ei kerrota mistä saa tietoa, jos siitä on kiinnostunut. Ei anneta kirjalistoja, että näissä on hyvää asiaa, hae kirjastosta. Ei linkkilistoja netin tietolähteille. Ollaan aivan kuin tällaista tietoa ei maailmassa yksinkertaisesti olisi. Synnyttäjä sitten itse törmää näihin jos törmää ja kysyy jos vain osaa kysyä. En tiedä miten tällöin käy. Minä en tiennyt, enkä osannut kysyä.

Sairaala on jo perusasetelmansa takia hankala paikka sosiaalisten normien kannalta. Itse menin vieraisille. Sairaalan ovista astuessani luovutin ison osan vastuuta synnytyksestäni muille, eikä se ollut kokonaan hyvä asia. Vieraisilla olo sai minut varpailleni. Vieraat ihmiset saivat minut varpailleni. Yksityisyyden puute sai minut varpailleni. En osannut keskittyä itse synnytykseen ennen kuin supistukset olivat sitä luokkaa, että muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Siihen asti olin jatkuvasti varuillani ja hälytystilassa. Mitä minulle seuraavaksi tehdään. Ei tuntunut hyvältä ajatukselta liikkua, näyttää typerältä, äännellä. Yritin olla mahdollisimman huomaamaton ja kiltisti, etten olisi liiaksi vaivaksi vieraille ihmisille joista ei ikinä tiedä miten he mihinkin reagoivat.

Kertooko kukaan ensisynnyttäjille, että synnytyksen aikana ehdottomasti saa näyttää hassulta, jopa rumalta, saa liikkua hullunkurisesti ja ehkä pöljästikin, saa äännellä kummallisesti, aivan toisin kuin ikinä ennen, eläimellisestikin? Että kaikki nuo ovat ehdottoman sallittuja jos ne helpottavat oloa ja siten auttavat synnytystä? Että usein sellainen on suorastaan välttämätöntä? Että ne kätilöt ovat nähneet jo kaiken ja jos eivät ole, niin kyllä ne ymmärtävät? Vai onko tosiaan niin, että tällaiseen ei kannusteta, koska on sairaalahenkilökunnan kannalta niin paljon kivampi sellainen synnyttäjä, joka vaan makaa kiltisti, ottaa puudutteet, pysyy hiljaa ja ponnistaa asennossa, joka on kätilölle mieluisin?

Niin, sairaalaympäristö harvoin tukee sosiaalisista käytössäännöistä, normeista ja ajatuksista irrottautumista. Varmasti on ihania sairaalakätilöitäkin, jotka osaavat tukea synnyttäjiä hellittämään otettaan turhasta huolehtimisesta, jotka osaavat kannustaa, tukea ja kehua. Vaan haastavaa se lie heillekin. Rajallisesti aikaa, välillä monta synnytystä hoidettavana samaan aikaan ja hyvin harvoin sitä tuntee synnyttäjää etukäteen yhtään, että tietäisi millainen ihminen tämä on. Vaikea arvioida millaista tukea ja kannustusta kukin tarvitsee. Synnyttäjiä kun on ihan äärimmäisiä. Siinä missä yksi tarvitsee jatkuvaa tsemppausta, toiselle paras tsemppaus on kätilön olla läsnä mahdollisimman vähän. Ja jollekin tehoaa suora vittuilu parhaiten pitämään oikeaa tunnelmaa yllä. Ei tiedä millaisin taustoin kukakin pohjimmiltaan saapuu, kuka on miten perusteellisesti tehnyt ajatustyötä synnytyksen eteen ja kuka tulee ihan kylmiltään. Tuskin läheskään aina aiempien synnytysten määräkään antaa todellista viitettä tähän, vaikka oletettavaa onkin, että useampaa kertaa asialla olevalla on todennäköisesti tukevampi pohja kuin ensikertalaisella.

Kovin ongelmallista. Lisähaastetta tuo vielä se, että se sosiaalisista käytöspaineista irrottautuminen ei ole mitenkään helppo asia. Niihin on niin kovasti kukin omalla tavallaan kasvanut, että hankala ne on hetkeksi hylätä ainakaan kylmiltään. Puhumattakaan että jos ei edes tiedä, että niin olisi hyvä tehdä.

Minulla itselläni on asioita, jotka haluan ottaa kätilön kanssa ihan yksitellen puheeksi. Vaikka olen melkoisen varma, että kätilölläni on ammattitaitoinen ja fiksu suhtautuminen minua sitkeästi häiritseviin asioihin, haluan käydä ne tässä vielä ennen synnytystä yhdessä läpi, saada varmistuksen, että nämä todellakin ovat okei ja häntä ei häiritse. Listalla ovat mm. ääntely synnytyksen aikana, kieliasiat (en halua ottaa paineita englanniksi kommunikoimisesta, joten onhan ok, että mies tulkkaa), kakka-asiat (ponnistusvaiheen vahingot, joita kätilö lie kokenut satoja, mutta silti vaan pitää varmistaa), synnytyksen seksuaalisen näkökulman hyväksikäyttö (suutelu kivunlievityksenä miehen kanssa, rintojen stimulointi jos tulee tarve pyrkiä voimistamaan supistuksia). Koti ympäristönä luultavasti auttaa hyvin pitkälle sosiaalisten normien unohtamisessa. Oma tupa, oma lupa. Silti läsnä on kätilö, joka on kuitenkin vieras ihminen. Jonkinlainen sisäänrakennettu vieraskohteliaisuus vaatii tällaisten epätavallisten toimintojen kohdalta varmistamaan, että hän on niiden kanssa sujut.

Niin ja se korikehto. Se lensi nenämme edessä kadulla roskikseen. Mies kävi pikaisen neuvottelumme jälkeen kysymässä sen hylänneeltä mieheltä, että mikä vika siinä on. Ei kuulemma mitään vikaa. Hän vain ei halua sitä. Me korjasimme talteen, kannoimme kotiin ja kangaspäälysteet odottavat paraikaa pesua. Vähänkö kävi tuuri. En olisi kyllä raaskinut sellaista ostaa, vaikka hiukan olen haaveillutkin.

Lisäys seuraavana päivänä: Sain isäni kautta ilmeisesti mummun jäämistöstä luettavakseni 60-luvulta peräisin olevan äitiysopasvihkosen. Vauvan ruokintaosuus sokerivesineen nyt oli ihan vanhentunutta tietoa, mutta raskauteen ja erityisesti synnytykseen liittyvät luvut pitivät yhä lähestulkoon alusta loppuun paikkansa. Sillä erotuksella, että siihen aikaan ei ollut vihkosen mukaan ainakaan käytettävissä lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta sen sijaan mainittiin, että äiti voi omalla valmistautumisellaan ja esimerkiksi hengitystekniikoilla edesauttaa synnytystä ja tehdä siitä siedettävämpää. Sen enempää asiasta ei kuitenkaan kerrottu, vaan sysättiin lisäopastusvastuu neuvoloille.