Olen sunnuntaista asti ollut ymmälläni. Siitä lähtien meinaan on menny hermot. Heti. Melkein mihin vaan. Erityisesti esikoiseen. Nollasta tuhanteen ennen ku ehtii tajutakaan, höyry alkaa nousta korvista ja tekis mieli karjua keuhkot pihalle, hajottaa jotain tuhannen pirstaleiksi ja mennä vaikka viikoksi tyhjään huoneesesn ihan yksin. Ja siinä karjuessa tajuaa jollain tasolla kyllä, että nyt menee pieleen ja ei tää nyt näin iso juttu ole, mutta ei vaan kykene lopettamaan, kun se paine sisällä on niin järjetön. Ja mä en tajua miksi tää on ny tällasta. Ku mielestäni saan nukkua öisin ihan hyvin. Juniori vetää sikeitä 5-6h (esikoinen n.10h) putkeen ja aamuyönkin nukkuu pätkissä ihan hyvin. Silti tuntuu että väsyttää. Tänä aamuna tuntuu et oli heti aamusta pinna kireellä. Unta olis kyllä itelle riittäny, mutta ku esikoinen pöljä harrastaa autoja katellessaan pinniksen reunalla keikkumista niin, että pian se siitä putoo, ni oli pakko skarpata. Esikoinen törmäs omaa huolimattomuuttaan seinään ja voi helkkari ku mulla ei meinannu hermo kestää sitä huutoo. Se on ny viikon sisään kehittäny tavan vaan huutaa. Siitä oikeen kuulee, että missä vaiheessa se pahin olo menee ohi ja sit se on vaan kovaa monotonista huutoa sen jälkeen. Loputtomiin. Eikä siihen auta sylittely tai juttelu (mitä tapahtu, miltä pojasta tuntuu, jne) tai mitään. Ja mua sattuu se korviin ihan hitosti, eikä meinaa hermo kestää ku haluis vaan et se älytön ulvonta loppuis. Sillon aina on vietävä mielihalu hankkia jostain pieni komero ja tunkea poika sinne niin pitkäks aikaa et saa huutonsa huudettua. No okei, sit ku se on enää vaan huutoo, ni ton saa melko helpolla harhautettua hiljaseks ohjaamalla huomion muualle, ku vaan saa itte suunvuoron, että se kuulee jotain. Onneks sen tarvii vetää henkee ain jossain välis.

Huomasin alakertaan mennessä, etten ollu tajunnu vaihtaa esikoiselle päivävaippaa tai vaatteita. Takaisin. Aamupalapöydässä mä vein juustohöylää eestaas tiskipöydän välillä, ku piti ottaa pojan eilisiltainen muki eikä sitä höylää. Tein oman mehuni pojan muoviseen perhosmukiin lasini sijaan. Tajusin sentään, että pieleen meni. Ja kun poika alkoi tahallaan taas heitellä leivänmuruja lattialle, ni hirtti kiinni ja karjuin. Siitäkös sitten alko taas se huuto. Voi perä.

Tää ärtyneisyys vetää mun niskat jumiin ja stressaa. Ja iltaisin on välillä hankala saada unta. Tai aamulla. Tänäänkin viideltä olin jonkun aikaa hereillä, kun oli niin valoisaa jo ja kuvittelin, että pian ne lapset kuitenki herää.

Voiko tää muka olla jotain peeämässää. Ja jos, niin missä ne menkat viipyy? Ja toivottavasti olis jotain muuta. Ei meinaan houkuttele olla raivopää loppuiän aina silloin tällöin.

Ehkä se rupee tässä pikkuhiljaa rasittaa sekin, että mulla on omaa aikaa ollut nyt viimeset kaks kuukautta suihkukäynnit. Ja niitäkään ei järjesty joka illalle. Kerran oon käyny puolen tunnin lenkillä ja sillonkin oli kiire takasin, ettei mies kärsi liikaa jos vauva huutaa. Enkä päässy sillon sit enää samana iltana suihkuun. Tuntuu, et suurimman osan ajasta olen likainen ja haisen. Ja yhä päivät jumissa tässä kämpässä. Ku ulos ei viitti lähteä. Vauva pitää kantaa liinassa ja esikoinen köyttää rattaisiin, että tulee yhtään mitään. Ja mihin sitte menis. Koiranpaskaa ja tiiliviidakkoa. No jee. Lähin leikkipuisto on niin kaukana, että jos sinne jaksaa mennä, tarvii kääntyä heti takasin, että jaksaa ylipäänsä tulla enää kotiin. Ei huvita. Etenkin kun on se vauva liinassa ja esikoisen paimentaminen rajoitettua.

Pitkän aikaa tässä ehtikin olla ihmeen hyvä olla.