9.5.08 tunsin illalla perhosia vatsassa aivan kuin jokin vähän jännittäisi. En keksinyt tuntemuksille mitään kunnon syytä, joten en niitä sen enempää ajatellut.

10.5.08 heräsin aamuviideltä tuntuvaan supistukseen. Ensimmäinen sen verran voimakas supistus, että sai hereille. Muutamassa minuutissa heräsin kuulostelemaan ja otin kellon lähelle. Supistuksia alkoi tulla 5-7 minuutin välein ja muutaman jälkeen tölväisin miestä ja kerroin, että saattaa tulla aika täsmällinen vauva meille. Pikkuhiljaa nousimme ylös varoen herättämästä esikoista ja menimme alakertaan. Laitoin spagettia kiehumaan aamupalaksi, että saisin energiaa mahdollisesti tuloillaan olevaan synnytykseen. Mies alkoi järjestellä paikkoja valmiiksi. Siirrellä huonekaluja tehden tilaa ammeelle. Kuudelta ajattelimme, että kehtaisi jo soittaa kätilölle. Tuo kun oli niin kovasti vannottanut, että hälle pitää sitten ilmoittaa ajoissa. Supistukset olivat kovempia kuin kertaakaan aiemmin tässä raskaudessa, mutta yhä oikein helposti siedettävissä. Kätilö neuvoi pystyttämään ammetta ja pyysi tunnin päästä ilmoittelemaan tilannetietoja. Minä söin spagettini ja istuin pöydän vieressä tietokoneella samalla kun mies kasasi ja täytti käsipumpulla ammetta.

Itkuhälytin oli jäänyt yöksi päälle ja kuluttanut patterit loppuun, joten esikoisen heräämistä piti kuunnella tarkemmin. Seitsemän aikaan pojan ääni kuului yläkerrasta ja minä menin häntä katsomaan, sillä supistukset olivat yhä helppoja. Poika oli illalla nukahtanut surkeana, kun ei päässyt enää alakertaan piirtämään ja hänen aamun ensimmäinen ajatuksensa oli, että pitää päästä piirtämään. Lupasin pojalle, että saa tänään piirtää ja pääsee serkkunsa kanssa leikkimään ja ajamaan isolla autolla (serkun perhe oli ostanut muutama päivä aiemmin tila-auton). Laitoin pojalle kertakäyttövaipan valmiiksi ja kävin pesemässä hänen kanssaan hampaat. Mietimme miehen kanssa josko on jo liian aikaista soittaa siskolleen, että voisivatko tänään ottaa pojan hoitoonsa vaikka varmuuden vuoksi ja siinä kahdeksan tienoilla mies soitteli samalla kun itse juoksin pojan perässä synnytysammeen ympäri katsomassa, ettei tuo avaa mitään venttiileitä, vauhtipahvi. Lopulta tuskastuneena supistelevana pojan perässä ravaamiseen lykkäsin pojan isänsä huomaan, että anna tolle aamupalaa, mä meen nyt sinne suihkuun. Käly perheineen lupasi samantien tulla poikaa hakemaan, kun olivat jo kuudesta olleet hereillä.

Suihkussa oli tosi kiva rauhoittua. Peseydyin hyvin, koska ei ollut varmaa milloin seuraavan kerran se olisi mahdollista. Supistuksia tuli tasaiseen tahtiin. Suihkun jälkeen vetäydyin olohuoneen puolelle pitkäkseni pyyhe ympärilläni ja supistukset pitivät vartin tauon. Mies on laittanut sohvalle suihkuverhon kosteussuojaksi ja lakanan sen päälle. Samanlainen setti on lattialla olevan vaahtomuovipatjan suojana. Vähän tuli epäileväinen olo supistustauosta, että mitäs nyt sitten. Jatkuuko ne lainkaan. Käly perheineen tuli hakemaan esikoista ja ennen lähtöään moikkasivat muakin. Esikoinen lähti ja siltä osalta saattoi rentoutua. Supistuksia tuli pari kymmenen minuutin välein, jonka jälkeen välit tasoittuivat 7-8min. Kätilölle soitettiin taas tilanteesta. Katsellaan. Argosin toimitus tuli puoli yhdeksältä. Tänään alkuperäisen suunnitelman mukaan piti trimmata takapihan viidakko lyhyeksi, mutta mies vain nosteli tavarat talteen. Seuraavat pari tuntia vain oleiltiin ja odoteltiin josko jotain edistystä tapahtuisi. Supistukset tulivat viiden ja kahdeksan minuutin välein.

Kätilö ehdottaa yhdentoista tienoilla puhelimessa, että ottaisin kylvyn, niin nähtäisiin loppuvatko supistukset vai onko tosi kyseessä. Meidän kylpyammeemme tosin ällöttää minua niin paljon, että en edes harkitse asiaa. Sen sijaan kun vähän väsyttää, käyn sohvalle pitkäkseni, vedän fleecehuovan päälleni ja otan levon. Unta en saa, mutta melkoisen lähellä sitä katselen telkkarista Emmerdalen viikon jaksouusintoja. Taatusti “kylpyrentona”.Supistukset pitävät puolen tunnin tauon, jonka jälkeen tuntuvat saaneen hitusen enemmän potkua. Seuraava väli on vartin, jonka jälkeen tasaantuvat noin seitsemään minuuttiin.

Nousen pirteämpänä jalkeille ja mietimme ruokailua. Päätämme lähteä käymään kadun päässä muutaman sadan metrin päässä sijaitsevassa McDonaldsissa. Jos nyt vaikka senkin takia, että pääsemme sinne kaksin. Pähkäilen vaatevalintaa. Kuuma päivä ja mulla arpiset ja karvaiset sääret. Pakko pistää pitkät housut. Supistuksia tulee liikkeellä ollessa hieman taajempaan ja kommunikointi niiden aikana alkaa olla hankalaa, joskin kipu on yhä oikein hyvin siedettävää. Syomme ihan ateriat kumpikin. Pehmikset ja kaikki. Ei tee edes kovin tiukkaa. Kotimatkalla supistuksen tai kahden aikana pitää pysähtyä, mutta koen kivun olevan yhä ihan lasten leikkiä.

Kotona huilailemme ja odottelemme. Satumme näkemään kotisynnytysohjelmasta lopun telkkarista ja on melko absurdi tunne katsoa, kun joku ihan vieras nainen ponnistaa lasta ulos samalla, kun oma kohtu supistaa. Kahden aikaan supistukset tuntuvat ottavan askeleen vahvempaan suuntaan ja väli lyhenee viiteen minuuttiin. Alan harkita tens-laitteen käyttöä. Varttia yli kaksi asennamme tens-laitteen selkään. Sähköimpulssit tuntuvat todella hassuilta. Melkein naurattaa. Mies soittaa kätilölle, joka alkaa pikkuhiljaa tehdä lähtöä meille. Mies menee täyttämään ammetta. Tens-laitteen vaikutus alkaa hiljaa tuntua, mutta välillä vehje antaa satunnaisia terävämpiä impulsseja, jotka ovat melko epämukavia. Lätkät eivät meinaa pysyä kaarevassa selässäni suorina, jos yhtään liikutan vyötärön tienoota.

Kätilö saapuu kolmen aikoihin ja tarkistaa tens-laitteen asennuksen. Korjaa vähän lätkien paikkoja. Kuunnellaan vauvan sydänäänet ja tunnustellaan, että tarjonta on yhä hyvä. Verenpaineenikin mitataan. Kätilö kehottaa pystyasentoon ja liikkumaan, jos vaikka saataisiin supistuksiin voimaa ja vauhtia. Saan syöntikomennuksenkin ja mies pilkkoo minulle tuoretta ananasta. Supistukset vaativat keskittymistä ja tensin boostinappula on ihan hyödyllinen. Naputus alaselässä vaimentaa kipua mukavasti. Vieläkin supistukset ovat silti helppoja. Vertaan niitä jatkuvasti mielessäni edellisen synnytyksen oksitosiinisupistuksiin, jotka olivat alusta alkaen pitkiä, voimakkaita, vaativat ilokaasun käyttöä melkein alusta asti ja olivat muutenkin pahoja. Supistusten aikana hiljenen ja keinun hieman, välillä laskeudun polvilleni nojailemaan ammeen reunaan, mutta mieli on iloinen. Supistusten välillä on olo kun ei synnyttäisi ollenkaan. Supistukset itsessään ovat melko lyhyitä.

Kätilö tsekkaa kohdunsuun tilanteen neljän tienoilla. Sellaiset 4-5cm auki ja kalvot pullistelevat. Sohvalla maatessani tajuan saman kuin edellisessä synnytyksessäni, sormenkynnet ovat kamalan pitkät. Kurotan kynsisakset ja alan leikata. Tällä kertaa saan lyhentää kaikki. Kätilö kehottaa pystyyn ja syömään. Syön lisää ananasta ja lisäksi pienen kulhollisen muroja. Näiltä tienoilta eteenpäin en seurannut itse ajan kulkua, vaan tiedot tulevat ensisijaisesti miehen muistiinpanoista.

Synnytys ei oikein tunnu edistyvän. Kätilö meinaa syynä olevan kalvorakkulan, joka toimii pehmusteena vauvan pään ja kohdunsuun välillä, eikä vauvan pää pääse painamaan kohdunsuuta tehokkaasti auki. Neuvoo minua olemaan supistusten aikana lattialla patjalla kontillaan ja keinumaan edestakas ylösalas, jotta paine kalvoilla lisääntyisi ja ne puhkeaisivat. Supistukset ovat yhä mukavasti siedettävissä. Käyn pissalla että rakko ei olisi tiellä ja pääsen sitten ammeeseen. Yritämme kontillaan oloa sielläkin, mutta kalvot eivät puhkea ja supistusten väli on viittä minuuttia. Supistukset ovat melko lyhyitä. Kätilö kehottaa nousemaan supistusten välillä ammeessa seisaalleen ja “kävelemään”, jotta supistuksia saisi voimistettua ja niiden välejä lyhennettyä. Välit lyhenevätkin pariin minuuttiin. Varttia yli kuusi käyn taas vessassa. Pytyllä istuessa supistukset alkavat tuntua lähestyvän “sairaalasupistuksia” eli tuntumaan oikeasti ikäviltä. Supistusten aikana nojailen etukenoon ja hengittelen syvään. En saa lupaa palata ammeeseen, vaan katsellaan supistuksia vajaa tunti kuivalla maalla. Mies painaa supistusten aikana alaselkääni, mikä helpottaa hieman. Kätilön puhelimesta on akku lopussa joten kun minulla ei mitään hätää ole, hän käy autossaan sitä lataamassa. Minä menen pitkälleni hetkeksi huilaamaan ja supistukset ottavat vähän pitemmän tauon, jonka jälkeen ne ottavat taas pienen askeleen vahvemmiksi.

Käyn vessassa taas pissalla ja palaan puoleksi tunniksi ammeeseen. Supistukset alkavat olla kipeitä, mutta hallittavia, yhä hieman epäsäännöllisiä. Nousen puoli kahdeksalta ammeesta ja siirrymme olohuoneeseen tarkistamaan kohdunsuun tilannetta. Kohdunkaula on hävinnyt ja reuna on aivan ohut. Yhä ollaan 5 sentissä. Kätilö venyttää nätisti kohdunsuuta, joka antaa hyvin periksi. Venytyksen aikana vauvan pää laskeutuu ja kiertyy alemmas, mutta kätilön irrottaessa kalvojen sisällä oleva vesityyny saa tilanteen palautumaan ennalleen. Kätilö antaa kaksi vaihtoehtoa. Joko jatketaan kuten tähän asti ties kuinka kauan tai sitten puhkaistaan kalvot, jolloin synnytys luultavasti lähtee reippaasti etenemään.Kohdunsuu luultavasti avautuisi samantien sinne 7-8cm. Suosittelee kalvojen puhkaisua, etten ehtisi uupua liikaa. Tarvitsen aikaa miettiä. Hirvittää ottaa itse se askel kohti tuntematonta. Viime synnytyksessä minulla oli spinaalipuudutus vaikuttamassa läpi siirtymävaiheen sekä ponnistusvaiheen. Käyn vessassa vielä pissalla, kohtaan ensimmäistä kertaa elämässäni limatulpan ja yritän sisuuntua ajatukseen, että aletaan ihan tosissaan synnyttämään. Tiedän, etten ole huippukunnossa, joten viivyttelyssä ei siltä kannalta olisi järkeä. Ja toisaalta loppuvaiheet pitäisi joka tapauksessa käydä läpi. Parinkymmenen minuutin sisällä päätän antaa kätilön puhkaista kalvot. En ole täydellisen hyvin motivoitunut, mutta en tiedä pystyisinkö ylipäänsä sellaiseen.

Kätilö puhkaisee kalvorakkulan ja kohdunsuu avautuu hetkessä melkein yhdeksään senttiin. Siirryn äkkiä ammeeseen. Varmuuden vuoksi.. Ennen kuin käy pahaksi. Supistuksissa on heti aivan eri tavalla voimaa ja ne alkavat nopeasti täyttää käsityskykyni. Kätilö tuo ilokaasun ulottuvilleni ja pienen epäröinnin jälkeen tartun siihen oljenkorteen.

Parin ensimmäisen supistuksen aikana ilokaasu tuntuu yllättävän tehokkaalta.Edellisessä synnytyksessä olin tässä vaiheessa jo kauan sitten hylännyt koko kaasun ja saanut spinaalin. Pian supistusten voima on kuitenkin niin kova, että ilokaasu on enemmän kuin hukkuvan oljenkorsi. En tiedä onko siitä oikeasti apua, mutta en uskalla olla ilmankaan. Kroppa kiemurtaa, on mahdotonta pysytellä supistusten ajan paikoillaan. Aluksi olen altaan reunalla selkä pohjaa päin. Mies pitää vasemmasta kainalostani varmuuden vuoksi kiinni. Roikun itse samalla kädellä ammeen kahvassa. Mies kiskoo minua pari kertaa takaisin ylöspäin kun raju supistus laittaa vääntelehtimään. Otan ilokaasua joka supistukseen. Yritän hieman ennakoida supistuksia. Aloin olla omassa maailmassani, mikä mahdollisti yltymisen kerta kerralta hurjempaan huutoon, ärjyntään ja kiroiluun. Vaimea muistikuva on siitä, miten kätilö kysyy mitä sanon ja mies kertoo minun käyttävän suomeksi rumaa kieltä. Kätilö osoittaa hyväksyntäänsä. Ilta viilenee, tajuan, että säleverhon takaa tulee avonaisesta ovesta viileää ilmaa, mutta en mainitse asiasta. Naapurusto saa kerta toisensa jälkeen kuulla oikein mojovat sarjat erittäin painokkaasti karjuttuja kirosanoja, eikä se seikka häiritse siinä tilanteessa minua ollenkaan. (Seuraavana päivänä kurkku on kipeä ja toivon ettei kukaan kuuloetäisyydellä saanut synnytyspelkoa huudon kuuntelusta aikaiseksi.) Kätilöt kuuntelevat vauvan sydänääniä tasaisin väliajoin. Kerran saan joko vedettyä ilokaasua tosi hyvin nappiin tai sitten sattui hieman heikompi supistus. Kaasu meinaan auttaa sen yhden kerran älyttömän hyvin ja herkeän ärjynnän ja kiroilun sijaan oikein antaumuksella kehumaan, että nyt oli hyvät kaasut. Kylläpä oli hyvät kaasut! Miestä huvittaa, aistin sen.

Alan pian tuntea lievää painetta takapuolella ja kysyn saanko alkaa ponnistella. Supistukset ovat ihan kamalia ja haluaisin homman ohi mahdollisimman pian. Saan luvan, mutta en uskalla enkä pysty vielä kovin vahvasti ponnistamaan. Jokusen supistuksen jälkeen kätilöt neuvovat kääntymään kontilleen ja käännynkin. Muutaman supistuksen kuluttua ponnistuksissa alkaa tuntua olevan jo järkeä. Silti vedän vielä ilokaasua ja kun kipu käy kovaksi, ärjyn ja karjun. Supistus supistukselta kohtu alkaa yhä painokkaammin vaatia ponnistamista ja mitä useampi supistus kuluu, sen selkeämmäksi ponnistuksen suorastaan fyysinen pakko tulee samalla kun supistuskipu häivenee. Yhä tuntemukset ovat voimakkaita ja hurjia, mutta niiden luonne on muuttunut. Lapsi työntyy kerta kerran jälkeen alemmas. Paineen tunne ja hiljalleen etenevä venyminen ovat uutta. Toisaalta rohkaisevaa, toisaalta kaikki tuntuu käyvän tuskastuttavan hitaasti. Tunnen kakkaa tulevan ja mainitsen siitä. Meinaan hermostua, kun kätilöt (apukätilö saapui jossain siirtymävaiheen tienoilla) sanovat, että vauva se vaan siellä. Kakkakikkareita meinaan näkyy pian ammeen pohjallakin. Jossain vaiheessa kun kakatus tuntui yhä, ilmoitin vain, että nyt kakkaan. Osittain pystyn kommunikoimaan englanniksi, aika paljon mies joutuu kääntämään ja pari kertaa vähän liian hitaasti mielestäni. Kätilöt yllyttävät ilokaasulle, mutta karjun vain suomeksi, että ei pysty. Ponnistan uudestaan ja uudestaan. Vauva on tulossa. Kätilö kehoittaa kokeilemaan itse edistystä ja hämmennyn kahdesta syystä. Vauva ei ole vielä edes varmaan näkyvillä ja voiko sillä tosiaan olla noin karvainen pää. Ponnistan taas supistuksen mukana. Välillä tuntuu, ettei ponnistamista voi supistuksen aikana lopettaa, sillä jo hengen vetäminenkin ponnistusten välissä tuntuu kamalalta. Ikävältä tuntuu myös se, kun vauva käy jo näkyvillä, mutta muljahtaa takaisin supistusten välillä.

Lopulta vauvan pää alkaa tuntua pysyvän näkyvillä. Ponnistelen ja ponnistelen, mutta tuntuu kuin tilanne ei juurikaan edistyisi. Kätilöt alkavat puhua ääneen, että vauva taitaa olla tulossa kasvot ylöspäin, eli selkä minun selkääni kohden. Yritän ponnistaa niin lujaa kuin pystyn, mutta vauva ei vain muljahda ulos. Kätilöt käyvät kuuntelemassa taskukokoisella dopplerilla vauvan sydänääniä veden alla. Ponnistusvaiheen alussa jalkani tahtoivat ojentautua melko suoriksi ja ehdin jo ajatella, että millä ihmeen voimalla mä saan niitä levitettyä, mutta ponnistelun edetessä jalat hakeutuvat kuin itsestään leveämpään asentoon antaen vauvalle tilaa. Vaan vauvan eteneminen tuntuu tuskastuttavan hitaalta. Kätilöt antavat pari supistusta aikaa, sitten pitäisi nousta pois vedestä. Ikävä kyllä. Ponnistan niin lujaa ja pitkään kerrallaan kuin kykenen, mutta vauva ei synny. Tunnen sormillani, että vauvan pää on näkyvillä jo ja pysyy siinä supistusten välitkin, mutta ei vain tule ulos. Tivaan mieheltä moneen otteeseen, että näkyykö se jo, tuleeko se pian ja mies kääntää kysymykset kätilöille. Vastaavat sopivasti. Eivät lupaa, että joo tulee heti ny, mutta eivät lannistakaan.

Kätilöt komentavat napakasti ylös ammeesta ja lattialle kyljelleen patjalle jatkamaan. Miten ihmeessä minä pääsen tuollainen meloni jumissa jalkovälissäni muka melko korkean ammeen laidan yli. En tajua. Supistuksen jälkeen vauhdilla vain ja näppärämmin se sujui kätilön ohjatessa kuin olisin kuvitellut. Äkkiä mies kannattelemaan oikeaa jalkaani ylhäällä. Reisilihas tuntuu suunnittelevan kramppaamista lähes välittömästi jos joudun sitä yhtään jännittämään. Mies hyvin kannatteleekin. Kerran pitää ärjäistä ohjetta, että mihin suuntaan sitä kuuluu tukea, ettei mun tarvitsisi jännittää. Petraa hyvin. Supistaa, supistaa, supistaa. Ponnistan, työnnän. Monta supistusta. Kätilöt hääräävät ympärilläni, on ahdasta heidän kulkea, sillä amme vie huoneesta melkein kaiken tilan. Laittavat välineitään valmiiksi. Jostain lauseesta ymmärrän, että vaarana on hartioiden jumittuminen vielä. Ponnistan ja venyn. Äärimmäisen hitaasti. Monta ponnistusta. Kun tunnen alapäässsäni pientä purskahtelua, se jotenkin rohkaisee, edistystä, pakko olla. Vaan ei muljahda ulos. Tunnen kätilön kädet tukemassa alapäätäni, saattaa hieman ohjata vauvan päätäkin. Ehkä pian. Aivan lopussa tunnen kirvelevää tunnetta. Kätilö käskee toista valmistautumaan johonkin hienonnimiseen toimenpiteeseen. En tasan kysy mihin, eikä mieskään. Vielä pari supistusta ja kätilöt alkavat hurjasti komentaa “pant, pant, pant”. Yritän olla ponnistamatta minkä vain pystyn, mutta koska komennus ei vaimene, epäilen ymmärränkö lainkaan oikein. Mies ehtii sitä kysyä ja juu, puhaltaa pitäisi. Ymmärsin kuitenkin, mutta kroppa tekee työtään, johon voin vain rajallisesti vaikuttaa. Nyt se syntyy, sen on pakko! Pää tulee ulos, mutta tuskainen olo alapäässäni ei helpota kuin hieman. Kätilö pyytää ponnistamaan lisää, jotta saadaan loppu lapsi ulos ja yhtäkkiä kuulen kurlaavaa pientä rääyntää.

Pieni vauva siirretään kainalooni. Jotenkin typerryttävän äimistyttävää, että nyt vihdoin se on tuossa ulkona. Katson vuoroin lasta, vuoroin miestä varmasti aivan äärimmäisen hämmästyneen näköisenä. Pari sanaa soperran äidin kullalle. Tuollainen pieni. Kamalan paksut posket ja paljon tukkaa. Ympärilläni todetaan syntymäajaksi 22.10. Ponnistusta siitä, kun pää alkoi näkyä, kesti 45min, joskin jonkun aikaa piti ponnistella toki ennen kuin pää tuli näkyviin.

Huomioni palaa siihen, miten hirveän kamala olo on yhä. Tähän asti tuskat eivät yllättäneet kuin rajuudessaan, kaikesta olin lukenut etukäteen ja siksi ne sieti, vaikka olivat kovia. Mutta tästä eteenpäin kohtasin jotain, mitä en ollut ollenkaan osannut odottaa. Että kipu ei radikaalisti vähentynytkään. Istukka on yhä sisälläni ja napanuora kiinni lapsessa. Napanuora tuntuu alapäässäni aivan järkyttävän hirveältä. Yritän pyytää saisiko sen irti iholtani, mutta pituus ei riitä siihen. Kätilö vie käteni napanuoralle, että saan kokeilla miten se sykkii. Supistaa taas, sattuu. Jotain on tulossa, istukka, pakko olla! Ei, suuri hyytymä. Koen pettymystä, haluaisin istukan äkkiä ulos, ohi tämän koko homman. Kätilöt katsovat hyytymää ja huomionsa kiinnittyy vuotooni. Jossain välissä napanuora leikataan. En siinä hetkessä tajua, että kuka sen tekee. (Mies sai katkaista.) Taas tulee kipeä supistus, hirveä, taas kunnon ponnistussupistus! Istukka syntyy. Vauva on kainalossani ja ehdin puoli ajatusta surra sitä, että ensikontakti häneen jää kaiken muun varjoon. Ehdin muun toiminnan lomassa houkutella vauvan ottamaan rinnasta ensi-imaisut. Ei toivoakaan rauhallisesta tyynestä omaan tahtiin rinnalle hakeutumisesta. Kätilöt katsovat vuodon määrää. Painelevat melko hellästi kohtua, vaikka sitäkin on vaikea sietää. Vuotoa tulee paljon ja he haluaisivat tietää mistä se on kotoisin. Runnoutuneessa alapäässäni kaikki kosketus on lähes sietämätöntä tässä vaiheessa, vaikka kipu ei enää ole yhtä suurta kuin aiemmin. Tällaiseen sorkkimiseen en vain ollut ollenkaan varautunut ennalta. Kätilöt katselevat vuotoa, miettivät, yrittävät selvittää sen lähdettä, mutta eivät oikein näe. Lopulta kätilö ottaa pyyheen ja tekee siitä pienen tupon ja näyttää, että hänen pitää tämä laittaa sisään hetkeksi, että jos siellä on vuotava repeämä, niin se tukkii sen. Itken ja valitan ja onneksi kätilö hoksaa edes tähän vaiheeseen pyytää toista kätilöä hakemaan ilokaasua. Odotellaan hetki, saan ilokaasumaskin ja luvan tainnuttaa itseni, mitä en kuitenkaan loppuun asti tee, mutta ilokaasu helpotti huomattavasti ikävää toimenpidettä. Oikeastaan ilokaasu olisi ollut koko jälkeisvaiheessa todella avuksi. Kätilöt miettivät tilannetta ja mainitsevat ääneen mahdollisuuden joutua sairaalaan paikattavaksi, jos kyse on vakavammasta. Minua kiinnostaa siinä vaihtoehdossa vain tasan se, että antaahan ne siellä sitten kunnon lääkkeet, mutta en osaa ymmärrettävästi sitä kysyä. Kätilö kertoo haluavansa kokeilla peräaukon puolelta repeämän laatua, hetken hirvittää, mutta eiköhän siellä nyt ole paikat melkoisen väljinä, joten suostun. Kätilö pyytää puristamaan sormeaan ja on mielissään kun se onnistuu. Repeämä ei ole lihaksessa, vaan vain iholla. (Vasta kaksi päivää synnytyksestä saan kunnolla kätilöltä selville, että pikkuruisten pintanirhaumien ja mustelmien ja ruhjeiden lisäksi sain välilihaani pinnallisen repeämän.) Moneen kertaan vannon, että tähän en enää koskaan ala. Viimeinen lapsi jonka synnytän. Ja vannotan miestä pitämään huolen, ettei sitten ikinä pane mua paksuksi uudestaan. Jonkun hetken päästä kätilöt haluavat siivota altani likaantuneet muovit ja pyyheet ym. pois ja samalla katsoa miten vuodon käy kun nousen pystympään. Samaan aikaan vauva viedään punnittavaksi ja mittailtavaksi ja puettavaksi olohuoneen puolelle. Isänsä lähtee mukaan. Kankean itseäni vaivalloisesti kyljeltä toiselle ja sitten varovasti kontilleen ja lopulta nostan käsieni varassa yläkroppaa pystympään. Pienempi, mutta silti kohtalaisen iso hyytymä putoaa alustalle. Kätilö korjaa hyytymän pois ja laittaa puhdasta suojaa alleni. Laskeudun oikealle kyljelleni makaamaan. Vuoto alkaa asettua ja kätilöt arvelevat hyytymän olleen syynä vuodon reiluun määrään. Olen aivan tolkuttoman uuvuksissa ja vingun ja kitisen ja itken epätoivoisena jos joku yrittääkin minulta vaatia jotain. Jälkisupistuksia tulee ja ne eivät juuri eroa synnytyssupistuksista. Istukka on jo syntynyt, joten synnytys on periaatteessa jo ohi, mutta ei kyllä pätkääkään tunnu siltä. Kärsimys vain jatkuu ja jatkuu. Jälkisupistukset ovat vieläpä pitkiä, helposti minuutista kahteen. Mies juottaa vettä. Kätilö esittelee istukan joka puolelta toiveideni mukaisesti, jonka jälkeen se pakataan pakkaseen.

Vauva on mitattu ja punnittu. 4270g, pituutta huimat 55cm ja pään ympärys karseat 38cm. Vauvan pää oli joutunut kovaan paineeseen ja mennyt pitkulaiseksi. Kallon luut joutuneet reippaasti joustamaan ja liukumaan lomittain. Vauvan kivekset ovat kuulemma pahasti turvoksissa. Arvelevat lapsen olleen puristuksissa jalat ristissä. Lapsi parka. Vauvan kokoa hämmästellään. Itse en jaksa edes ajatella pesulle lähtemistä, joten kätilö pyyhii minua puhtaaksi märällä pyyheellä. Saan alushousut ja siteen, jonka päälle vielä taiteltuna käsipyyhe. Mies hakee yöpaidan ja menee laittamaan yläkertaan sänkyyn suojia, jotta voin siirtyä sinne. Kätilö alkaa häätää minua patjalta olohuoneeseen istumaan, mutta yritän kysyä enkö saisi vain nukkua tässä. Ei se käy. Lopulta kerään voimani ja lähden nousemaan hitaasti pystympään. Saan kaksi 500mg parasetamol-tablettia, joita olin jo kerjännyt. Jääkaappiin nojaan hetken polvillani istuen, mutta kun lähden nousemaan ylös, pyörryttää hirveästi ja on pakko palata heti alas. Okei, konttaamalla sitten. Käsky käy. Puen yöpaidan päälleni ja huokaisen ja lähden huterasti konttaamaan olohuoneen puolelle. Kiipeän sohvalle istumaan, mutta pää ei meinaa pysyä pystyssä, painaa niin paljon. Kätilöt katsovat minun valahtavan kalpeaksi ja pakottavat pitkälleen. Väriä palaa hieman kasvoilleni. Muutaman minuutin päästä minua aletaan käskeä yläkertaan. Konttaamalla vaikka sitten. Omaan tahtiin ja pidä pää alhaalla. Yritän kerätä kaiken liikenevän sisuni ja parin portaan kiipeämistekniikan hakemisen jälkeen hinaan itseni melkein koko matkan kerralla. Pieni huilaustauko päätä roikottaen ja sitten makuuhuoneeseen. Ainoa kerta koskaan kun olen ollut onnellinen sänkymme mataluudesta. Rojahdan varovasti pitkälleni ja saan lapsen viereeni. Minulta kysytään vauvan nukkumapaikkaa ja sanon sen olevan vieressäni. Sitä ei kuulemma suositella, mutta siitä en välitä. Pyytävät vain pitämään huolen, ettei kuumana yönä vauva kovasti ylikuumenisi. Se sopii. Kätilö kokeilee vielä kohdun supistumista ja jättävät molemmat pian minut rauhaan vauvan kanssa. Tarjoan vauvalle rintaa ja yritän houkutella syömään. Vauva on ärtynyt ja kitisee. Varmasti kipeänä pieni ainakin päästään. Mies tuo minulle syötävää ja juotavaa, mutta syöminen ei kerta kaikkiaan maita. Juoda yritän. Kätilöt siivoavat vielä alakertaa, jonka jälkeen “varakätilö” lähtee. Oma kätilö tekee vielä paperihommia tunnin verran. Jälkisupistukset ovat hurjan kipeitä ja väännän itkua niiden aikana. Mies tuo kuuman kaurapussin, josta ei ole kuin hieman apua. Kätilö käy vielä ennen lähtöään tsekkaamassa, että vuoto on tosiaan normaalia nyt ja kohtu on hyvin supistunut ja kehuu että pärjäsin hyvin, vaikka oli iso vauva. Olen älyttömän uupunut ja torkun läpi yön melkoisen kanttuvei tarjoten aina vauvalle rintaa kun se kitisee. Jälkisupistuksissa itse vingun, kitisen ja vääntelehdin. Muuhun ei oikein kykene. Hieman jaksan vauvaa katsoa, että on se kuitenkin aika ihana. Miten voi olla noin paksut posket.