Eilen lähdimme uhmaamaan lantioluiden liitoksia. Lähdimme ensin esikoisen kanssa kahdestaan kaupungille ostamaan ne pari tarvitsemaamme kietaisubodya vauvallle. Matka sujuikin ihan nätisti. Jalat kantoivat ja liitoskivut eivät olleet juuri tuntuvaa pahempina. Tosin parin tunnin jälkeen alkoi tuntua hassua puutumista sisäreisissä nivusista lähtien. Ihmettelin sitä, että voiko siellä nyt vauvan pää painaa jotain hermoja vai mistä nyt tuulee. Tunne oli melkoisen epämiellyttävä, joskaan ei varsinaisesti sattunut.

Verikokeet saatiin otatettua helpolla, tosin nyt ei sitten ole oikein mitään hajua, että mistäs tulokset saa ja koska, mutta eiköhän kätilö tiedä sanoa. Kotimatkalla sisäreisipuutumahankalaolo paheni ja tuntui tosi rankalta liikutella jalkoja kävelläkseen. Kotona lepoa ja olo helpotti ajan myötä. Illalla nukkumaan mennessä tulin hoksanneeksi, että olen viime öinä omaksunut uuden tyylin kääntää kylkeä. Joka kyljen kääntö sattuu liitoskipujen muodossa. Joka kerta vihlaisee. Olen muodostanut strategian pyrkiä pitämään polvet yhdessä kääntymisen aikana, niin silloin ei muka ihan niin paljon satu. Luultavasti sisäreidet ovat sieltä saaneet sitten kimmoketta tuohon eiliseen puuduntaan. Hassua, että samalla kun sisäreisipuutumistuntuma koveni, niin liitoskivut tuntuivat eilen kävellessä katoavan. Olisko ylipäänsä liikkuminen laittanut endorfiinit siihen malliin liikkeelle, että toimivat kivunlievityksenä, mutta puutumista ja sellaista eivät poistaneet.

Pelkäsin sunnuntain perusteella, että tänään olen sitten väkisinkin ihan raatoloppu liitoskipujen takia, mutta yllättäen liitokset eivät ole hirveän pahoina olleet. Keikun menemään kuin pingviini ja joka askeleella vihloo, mutta ei pahasti. Tänään olenkin taas (!) siivonnut keittiön. Tiskasin sekä koneella että käsin ja putsasin tiskialtaan ja tasot ja kaksi koneellista pyykkiä on jo pyörinyt. Imuroinkin keittiön lattiat. Tehokasta.